Loppu tulee, loppu tulee varmasti

Jopas tuo aikapahainen rientaa, onhan viime reportaasista jo kohta kaksi viikkoa. Varmaankin useammin kirjoittelisin, jos oma tietokone olisi, koska talla hetkella hetkella yhteisten tilojen kolmesta rupukoneesta kokonaiset yksi on toimintakunnossa. Toinen, paljon miellyttavampi syy kirjoittamattomuuteeni liittyy vispilankaupan harjoittamiseen vastakkaisen sukupuolen kera, mista kaikkien seitseman lukijan suureksi harmiksi en viela talla eraa tule paljastamaan taman enempaa. En yrita saada aikaan edes alkeellista narratiivista koheesiota, koska kerrottavaa on niin paljon. Les voila, punaviini et patonki:

Japanilaisen tutorini nimi on Yuusuke, joka on oikein mukava veikkonen. Ikaa en muista, mutta aika luultavasti olen hanta vanhempi (japanilaisten yliopisto kestaa vaivaiset nelja vuotta, joten 24 vuotiaana kayn jo ikalopusta rahjuksesta). Yuusuke opiskelee sciencea eli tiedetta. Heh. Veikkaan sen olevan joku luonnontiede, ehkapa jotain fysiikkaan tahi biologiaan liittyvaa. Sen tarkemmin en ole kysellyt, aika koyhaksi menee, ellei keksi muita puheenaiheita kuin opiskelu. Yuusukella on Daisuke-niminen kaveri, joka sattuu olemaan Danin tutori, minka vuoksi olemme liikkuneet aina porukalla. Tahan mennessa olemme kayneet syomassa kolmesti, avaamassa pankkitilin ja keilaamassa. Viime mainittua aktiviteettia en ollutkaan kokeillut aiemmin kuin kerran Ylenin Magen liikunnan abikurssilla, joten yllatyin uudelleen, kuinka hauskasta puuhasta onkaan kyse.

Keilahalli sijaitsee Round 1 -nimisessa paikassa, joka on aivan pirun suuri, kutakuinkin kaikki mahdolliset sisaurheilulajit ja -huvitukset sisaltava kompleksi. Keilaosastolla oli ainakin kolmekymmenta ellei viisikymmenta rataa, musiikki pauhasi ja 1700 jenilla per nokka sai pelata viisi pelia omaan tahtiin (parisen tuntia). Ei ollenkaan paha hinta. Olemmehan Japanissa, joten ihan peruskeilauksesta ei ollut kyse. Suurin piirtein puolen tunnin valein halli pimennettiin ja seurasi kuulutus palkinnosta, mikali seuraavalla yrityksella saisi kaadon. Aivan uskomattomalla munkilla Dan, jonka kaksi ensimmaista heittoa meni kokonaan keiloista ohi, sai paivan kolmannellaan kaadon ja palkinnon. Tyontekija antoi hanelle ensin vaaleanpunaisen kaulanauhan (sellaisen hawaijilaistyyppisen muovisine kasvustoineen kaikkineen), meni menojaan ja tuli hetken perasta takaisin kameraa ja epamaaraista litteaa esinetta kiikuttaen. Oli siis yllatten ryhmakuvan aika. Epamaarainen esine osoittautui jonkinlaiseksi huoneentauluksi, jossa valokuvat pysyvat itsestaan kiinni. Kuvan sai tietenkin myohemmin tiskilta messiin metkaksi matkamuistoksi. Yuusuke oli meista neljasta ylivoimaisesti taitavin: sai neljalla ensimmaisellaan perakkaiset kaadot noin niinkuin esimerkiksi.

Keilauksen paatyttya saimme korruptiolahjaksi ilmaislippuja UFO Catcher -nimisiin kojeisiin, joita operoimalla ompi mahdollista napata laarista pehmoleluja ynna suklaatia tahi muuta yhta hyodytonta. Muuten simppelista kojeesta hauskan teki vieressa kailottanut kasinoalueen tyontekija, jonka ainoana tehtavana vaikutti olevan ihmisten houkuttelu paikalle. Tahan paamaaraan han pyrki seuraavin tavoin: 1) huutelemalla hamaria mutta iloisia asioita hurmaavasti hymyillen ja 2) kilkuttamalla yhdessa kadessa julmetun kovaaanista messinkista kelloa. Tyosopimuksessa lienee painetun erityisen pienella prantilla jotain kuulolle mahdollisesti aiheutuvista vaurioista. Kasinoalue oli muutenkin erittain meluisa paikka, mihin kylla tottui yllattavan nopeasti samalla vaipuen transsiin "seuraavalla kerralla voitan varmasti". Toisena korruptiolahjana saamamme pelimerkit tuhlasimme kasittamattoman monimutkaiseen peliin, joka oli sekoitus pajatsoa, flipperia, rulettia ja sekopaisia tiezigga-animaatioita. Laitteen koko oli sellaista pakettiauton luokkaa, sen aarelle tosin mahtui useampia narutettavia kerrallaan.

Ehka joitakin Japaniin vaihtovuodeksi menoa harkitsevia saattaisi kiinnostaa tietaa jotain opiskelustakin, joten kerronpa siitakin vihdoin. Kuumeessa pakerrettu tasokoe osoitti kyvykkyyteni riittavan tasolle C1, mika tuli aikamoisena yllatyksena. Kanazawan yliopistossa kielen opiskelussa on tasoja seitseman, joista jokainen kestaa yhden lukukauden eli puoli vuotta: A, B, C1, C2, D, E ja F. F-tason lapaissyt ihmeaikuinen puhuu, kirjoittaa ja lukee japania teoriassa paremmin kuin keskiverto natiivi. Ensimmaisen C1-tunnin jalkeen paatin kuitenkin tiputtautua B-tasolle useammastakin syysta. Ensinnakin olin kasittaakseni luokan ainoa opiskelija, joka ei ehtinyt valipalaksi tarkoitetun kielioppikertaustehtavamonisteen loppuun annetussa ajassa. Toiseksi kirjoitan japania edelleen varsin hitaasti, enka muista kanjeja helposti. Kolmanneksi en halua tappaa itseani opiskelulla, kun nain kauaksi Suomesta olen onnistunut hankkiutumaan. Rajalan Terttu varmaan kieltaa opettaneensa minua taman jalkeen. Nain varsinkin kun ottaa huomioon, etta saman verran Jyvaskylassa kielta opiskellut Annika on kielenopetuksessa tasolla C2 ja kanjiopetuksessa tasolla D!

Mielenkiintoisimpia muita kurssejani on Japani antropologiassa ja joodoo (kepin/sauvan tie). Antropologiakurssia vetaa amerikkalainen John Ertl, joka on professoriksi varsin nuori ja tykkaa juoda paljon. Se on ollut jo ainakin kahdesti opiskelijoiden kanssa ryyppaamassa, mutta harmikseni en ole viela tuppautunut mukaan vaihtamaan ajatuksia. Jos hanen opetuksensa taso kertoo mitaan antropologian tasosta Amerikassa, sanonpahan vain etta Suomen antropologian laitokset voivat saman tien pistaa lapun luukulle. Antropologiassa jos missa tarvitaan keskustelevaa ja vaittelyyn kannustavaa kontaktiopetusta, mika ei tietenkaan sovi klassisiin suomalaisiin luonteenpiirteisiin, minka vuoksi ilmeisesti sita ei pahemmin tuhansien latakkojen maassa harrasteta. Olemme kasitelleet tahan mennessa pelkastaan Ruth Benedictia, ja olen yllattanyt itsenikin, kuinka mehuissani olen ollut taysin tutuista asioista, kun niita pyoritellaan niin taitavasti ja mielipiteita vaihdellen.

Joodoo on pala todellista toiseutta. En ymmarra, miksi en ole aiemmin aloittanut harrastamaan jotain vastaavaa. On kosmista tuntea olevansa osa vuosisatojen takaa periytyvaa urheilulajia, jossa muoto ja tarkoitus yhdistyvat niin epasopusuhtaisella ja kauniilla tavalla. Joodoosta ei varmasti olisi mitaan hyotya todellisessa uhkatilanteessa paitsi ehka silla tavalla, etta ei pelkaisi niin paljon (kun huutaa kiai!-karjaisua tarpeeksi monesti samalla kuviteltua vastustajaa sauvalla huitaisten, alkaa loytaa itsestaan aivan uusia ulottuvuuksia). Olin ekalla tunnilla todella hermostunut ja tietenkin tein kaikki pahimmat mokat juuri silloin, kun jompi kumpi opettajista oli nenan edessa kyylaamassa. Tokalla kerralla olin jo paljon tottuneempi opettajien tarkkaaviin katseisiin, enka hermoillut juuri lainkaan. Paaopettaja on taistelulajeista paljon kirjoittanut professori Heiko Bittman, jonka aidinkieli on saksa ja jolla on onneksi loistava huumorintaju. Toinen ope on pelottavin kirjastonhoitaja, jonka olen koskaan tavannut. 160-senttista naisihmista ei akkiseltaan ajattelisi kovinkaan hirvittavaksi auktoriteetiksi mutta tarvittaessa kivenkova keskittyminen ja ulkokuori kertovat toista.

Ihailen myos suorasukaista opetusmetodia, jota varmaan hyodynnetaan japanilaisissa taistelulajeissa ympari maailman. Esimerkki: Bittman-sensei pyytaa vapaaehtoista. Ryan ilmoittautuu ja menee ohjeiden mukaan perinteiseen istuma-asentoon ja aloittaa tervehdyskumarruksen. Selitysta keskeyttamatta opettaja tarttuu salamannopeasti Ryanin vasempaan kateen ja tekee varsin kivuliaan lukon painaen epaonnekkaan posken maahan. Talla han tahtoi osoittaa, kuinka on tarkeaa pitaa kyynarpaat kiinni reisissa kumarruksen aikana, jottei vihollinen kykene saamaan kasista otetta. Allekirjoittanutkin sai osansa. Hetkea myohemmin istuessani samassa asennossa Bittman-sensei kavelee luokseni ja potkaisee haarojenvaliin. Mikali han olisi edennyt sentinkaan pidemmalle, laulaisin nyt oktaavia korkeammalta.

Toissa viikonloppuna menimme paaosin britti- ja saksiporukalla hiekkarannalle Japaninmeren tuntumaan. Natiivien rantalaiffi kuulemma paattyy jo elo-syyskuussa, mita ei jarki voi kasittaa. Juu olihan siella liian kylma ilma, sellaista 25 astetta suurin piirtein. En ollut aikonut menna uimaan ollenkaan, mutta vedessa kahlattuani tulin varsin nopeasti toisiin aatoksiin. Onneksi yllani sattui olemaan seksikkaat kirkuvanpunaiset bokserit, jotka kavivat hyvin uikkareista. Merivesi oli vahintaan 23 asteista eli jopa kaltaiselleni vilukintulle erittain lamminta. Kuinkahan kauan siita on, kun olen viimeksi meressa uinut? Olin ainakin taysin unohtanut, kuinka suolaista se voikaan olla. Hiukset tuntuivat jalkeenpain silta kuin olisin pessyt ne viiteen kertaan perakanaa. ("Petteri has the straightest hair I've ever seen. L'Oreal, 'cos Petteri's worth it!" sayeth Dan) Rannalla oli jonkinmoinen suoraan ylospain sojottava puinen paalu, jonka halkaisija oli parisenkymmenta senttia. Sinnehan oli aivan pakko kiiveta tai siis yrittaa kiiveta. Huipulle paassyt en, jalkapohjaani kymmenen tikkua sain. Mutta oli se sen arvoista. Siita on kuvakin, mista paastaan luontevasti seuraavaan aiheeseen.

Hyvat immeiset. Koska en taman vuoksi tule ostamaan kameraa hyvaan aikaan ja vihaan muutenkin kuvaamista, olen pitkallisen harkinnan jalkeen tullut siihen tulokseen, etta minun on kuitenkin pakko liittya FaceBookin nimella kulkevaan maailmanlopun enteeseen. Tarkoituksenani on siis royhkeasti varastaa muiden vaihtarien sivuilta kuvia ja tallentaa niita profiilini alle. Kuvia on nimittain aikamoinen laja ja osa on taiteellisestikin arvioiden varsin onnistuneita. Ensi viikonloppuna tulen luultavasti suorittamaan taman kyseenalaisen operaation, joten olkaahan skarppina, mikali kuvia halajatte. Rauhaa ja rakkautta, ei mielenraskautta!