Yollisiin seikkailuihin

Viime jakson spoilerista viis, nyt keskitytaan olennaiseen. Viime sunnuntaina planeettojen asento kiertoradoilla oli lopultakin kohdallaan, Marsalkan sauva optimaalisessa kulmassa ja tuulensuunta mieltaylentava, joten aidon oikean tyhjan orkesterin kokeileminen alkoi kutkuttaa yli sietokyvyn. Niinpa marssin common roomiin (vielapa suoraan kuuden [6] tunnin tutkimusmatkalta keskustaan, jalkaparkani) tiedustelemaan porukan illanviettosuunnitelmia. Kuinka ollakaan, britit ja kolme thaimaalaista olivat lahdossa seitsemalta ravintolaan illalliselle ja sielta karaokemestaan. Lyottaydyin valittomasti kimppaan. Siihen Dan: "Yay, finally the great Petteri can come!" Olin nahkaas kertonut kaikille, jotka suinkin kuunnella jaksoivat, kuinka paljon karaokesta pidankaan.

Ryhma rama suuntasi ensin siis sellaiseen perinteikkaaseen japanilaiseen raflaan, jossa kokataan omin kasin raakoja kasviksia, kalaa ja lihaa joka poydan keskelta loytyvalla kaasugrillintapaisella ja jonka nimea en nyt millaan muista. Jouduimme odottamaan huoneen vapautumista yli puoli tuntia mutta mikas siina, paikka oli oikein miellyttava ja mainitsinko jo omnipresentin perinteisyyden: saniteettitilojen ovessa ollutta sanamerkkiyhdistelmaa ei edes joukkiomme da kanji man James ollut koskaan ennen nahnyt. Kymmenhenkinen seurueemme mahtui kahden poydan aareen, jotka olivat samassa sermien rajoittamassa huoneessa. Oma poytamme paatyi lopulta tilaamaan viidelle henkilolle tarkoitetun lihalajitelman neljaan suuhun sijoitettavaksi. Ilman Alexin tutorin mukanaoloa menun tulkinta olisi luultavasti vienyt koko illan. Fontti oli erittain koristeellinen ja kirjoitus kulki ylhaalta alas, mika johtaa viela ainakin omassa paakopassani akuuttiin aivokouristukseen. Olin aivan kasittamattoman nalkainen tassa vaiheessa: kello hipoi puolta yhdeksaa ja enka ollut syonyt koko paivana lamminta ateriaa vaan ainoastaan sampylankaltaisia viljatuotteita.

Ruuan lopulta saapuessa olin valmis syomaan tarjottimen kantajineen mutta hillitsin itseni opiskellakseni eksoottista ravintolakulttuuria, jossa asiakkaan maksaman aterian maukkaus riippuu ainakin 70% hanen grillailutaidoistaan. Toisin sanoen olin jo henkisesti valmistautunut maksamaan itseni kipeaksi kenganpohjalta maistuvasta safkasta. Yllatyksekseni ruoka oli oikein hyvaa, se vaha mita sita nyt oli tai paremminkin se vaha mita sita kehtasi muiden nenan edesta vieda. En ole koskaan oikein diggaillut yhteisia tilauksia, koska nalan kukistaminen jaa haaveeksi. Aterian hinta per nena ei oikeasti ollut lainkaan paha ravintolan tason huomioiden: 2500 jenia kaljoineen ja riisineen eli parisen kymppia. Kaiken kaikkiaan aterointi oli jannittavin kokemani, koska lihasta tirisevalla rasvalla oli jatkava taipumus lietsoa poytamme pienpalo tasolle "kulmakarvat, kulmakarvat!".

Potsin tayttamisyritysta seurasi valiton spatiaalinen siirtyma kohti uutta karaokepaikkaa, jossa kukaan seurueesta ei viela ollut kaynyt. Taman viisi kilometria keskustasta sijaitsevan mestan lauluvalikoimasta loytyi yli 20 Sonata Arctican kappaletta, joten kaiken jarjen mukaan paakadun varrella sijaitsevissa laululuolissa on mahdollista hoilata lapi Leevi and the Leavingsin koko tuotanto. Muita suomalaisyhtyeita en edes muistanut etsia, koska olin niin sekaisin liki 30 Megadeth-kipaleesta. Kaikki ei-japanilaiset biisit olivat toki covereita mutta keskimaarin hyvia sellaisia. System of a Downin B.Y.O.B oli hirveimmasta paasta, mutta sen soundimaailma lieneekin vaikeasti rekonstruoitavissa. Covereiden tapauksessa vuokratun kopperoisen ison taulutv:n ruudulta oli mahdollista seurata taysin sattumanvaraisia videoita, joissa vanha pariskunta tanssi hitaasti, tarkasteltiin jannittavaa akustisten kitaroiden kokoelmaa, sukelleltiin tropiikissa ja seurattiin Jopolla kikkailevaa nuorta miesta. Noin niinkuin muutamia mainitakseni.

En oikeasti ymmarra, miten voin koskaan palata suomalaiseen karaokeen. Ainoa puuttuva elementti alkuperaisessa kokemuksessa on mielestani voluntarinen sosiaalinen itsensa hapaiseminen. Japanissa ei ilmeisesti ole lainkaan lansimaalaistyyppisia karaokebaareja, vaan seurue vuokraa aina oman huoneen, johon mahtuu korkeintaan kymmenkunta ihmista istumaan. Tama tarkoittaa myos sita, etta illassa ehtii laulamaan 1500% enemman biiseja kuin Annelissa. Ja kylla me laulettiinkin. Huoneessa oli kaksi langatonta minitietokonetta, joita hiplaamalla kaikki tapahtui. Parhaimmillaan listalla oli jonossa 18 kappaletta, mika osoittautui maksimiksi. Nomihoodai koko illaksi maksoi 3000 jenia eli ailahtelevasta vaihtokurssista riippuen siina 20-23 euroa. Jo yhden illan jalkeen kay saaliksi vaihtareiden uhreiksi joutuvia karaokeyrityksia ja odotan pelolla ensimmaista konkurssiuutista. Ne eivat mitenkaan voi jaada plussalle tuohon hintaan ottaen huomioon, etta hoilasimme nytkin yhta mittaa viisi ja puoli tuntia tilaten jatkuvasti lisaa juotavaa. Kyseisen paikan salainen ase vaikutti olevan alkoholin maaran minimointi, koska voin vaikka vannoa, etta varsin suositussa Waito Shauaa -drinkissa ei voinut olla prosenttia paria enempaa tulilienta tai sitten viinapaani on ilmastonvaihdoksen ansiosta kaksinkertaistunut.

Olen aika ylpea siita, etta menin nukkumaan viidelta, herasin keskipaivalla ja lahdin semifreesina katselemaan Kanazawan nahtavyyksia NIC-jarjeston jarjestamalle retkelle mutta siita enemman myohemmin. Great viktoly!