Still Alive

Ylitin itseni julkaisemattomuudellani: kuukausi on vierahtanyt eika Kanazawan sankariantropologista ole kuulunut pihahdustakaan Nassukirjaa, tuota apokalypsin airuetta, lukuun ottamatta. Tahan on luonnollisia syita ja vielapa useita: 1) seurustelen intensiivisesti hurmaavan englantilaisen bruneten kera, 2) aika on katoava luonnonvara, 3) harrastan enemman kuin Suomessa, 4) opiskelen enemman kuin Suomessa, 5) toisinaan koen impulsseja tehda sosiaalisia asioita ja 6) maailma ei enaa tarvitse kirjallista pelastusta minun taholtani, koska Barack Obama valittiin jo vapaiden ja urheiden maan johtajaksi. Viimeisella syylla pyrin teatraalisesti osoittamaan vaiheilevan tahtotilani poistaa liiallista kyynisyytta maailmasta: mustan henkilon tuleminen valituksi Yhdysvaltain presidentiksi on ontologisesti ja absoluuttisesti hieno ynna positiivinen asia; merkki siita, etta kaikki jutut eivat suinkaan ole menossa huonompaan suuntaan; yksi harvoista todellisista hetkista, jolloin kulttuurirelativistisen analyysin ja kritiikin kannattaa tyontaa hetkeksi perseeseen ja todeta: "Asia on nain".

En ole juurikaan kertonut kommunikatiivisista kiemuroista japanilaisten kanssa, joten ajattelin riipustaa asian tiimoilta jotakin. Yx rumpali tiedotti allekirjoittaneelle malttamattoman odotuksensa sita paivaa kohtaan, jolloin vaihtarit kyllastyvat toistensa seuraan ja ryntaavat horisonttiin etsimaan japanilaisuuden semanttista tiheytta. Arvelen kuitenkin, etta nain ei tule tapahtumaan, koska tuo semanttinen tiheys on jo lasna varsin vahvasti vaihtarikerrostalossa. Olen yllattynyt, kuinka usein japanilaisia opiskelijoita ilmaantuu yhteisiin tiloihin. Ainakin noin niinkuin KOASin vaihtarimeininkeihin verrattuna (toisaalta tassa on vahva perspektiivivaaristyma, koska en muistaakseni koskaan edes piipahtanut Ronnarin yhteisissa tiloissa). Joka tapauksessa japania paasee harjoittelemaan kutakuinkin joka paiva pelkastaan raahautumalla common roomiin. Kuullunymmartamiseni on kehittynyt huimasti, mutta puhuminen ei yhta paljon. Sanavarastoni on viela niin suppea, etta ei silla juuri juhlita, mutta kuitenkin yleensa onnistun tulemaan ymmrretyksi, mika on aina yhta tyydyttavaa.

Ymmarran naisten puhetta paljon paremmin. Olen tata useaankin otteeseen pohtinut ja paatynyt seuraaviin johtopaatoksiin: I) naiset kayttavat kohteliasta tyylia miltei aina tai ainakaan eivat kayta kryptisia, miehista yhteenkuuluvuutta lujittavia tuttavallisia ilmauksia, II) naiset puhuvat enimmakseen Barbie Girl -korkeudella, mika helpottaa sanojen erottamista toisistaan, III) olen kasvanut kolmen siskon ristitulessa ja IV) naiset ovat miehia empaattisempia, so. osaavat asettua sivistymattoman, karvaisen barbaarin asemaan ja kayttaa mahdollisimman yksinkertaista kielta. Vastakkaisena esimerkkina tuutorini Yuusuke puhuu hyvin nopeasti, epaselvasti ja toisinaan liian hiljaisella aanella. Toki voin pyytaa toistamaan epaselvaksi jaaneen osuuden, mutta keskustelu alkaa ikaan kuin toistaa itseaan neljannen "Moo ichi do itte"n jalkeen. Kykenen aika hyvin jo ymmartamaan lauseiden pointin, vaikka ne sisaltaisivat tuntematonta sanastoa, mika on tarkeinta. Japani on mahtava kieli muun muassa sen takia, etta on mahdollista muodostaa hyvin pitkia fraaseja, jotka eivat todellisuudessa tarkoita yhtaan mitaan. Vaikkapa "tabun soo kamoshirenai to omoimasu" kaantyy sujuvasti suomeksi sanalla "ehka".

*kay keittamassa kahvia 10 euron keittimellaan*

Mmm, herkullista. Viime sunnuntaina tein jotain, jota en koskaan uskonut tekevani ainakaan Japanissa ollessani. Menimme seitseman hengen porukalla balettiesitykseen eli Charlotte, Richard, Dan, mina, Yuusuke, Daisuke ja kahden viime mainitun eras ystava, jonka nimen yllattaen unohdin. Esityksen nimi oli The Sleeping Beauty eli kasittaakseni Prinsessa Ruusunen, mutta en kylla oikein saanut jutunjuuresta otetta. Iltapaiva kului hammentyneissa, hakeltyneissa ja haltioituneissa merkeissa. Etukateen epailin suuresti kykenevaisyyttani nauttia tasta korkeakulttuurin klassisesta ilmentymasta mutta ilokseni sain kosolti nautintoa koko 2000 jenin edesta, vaikka lahdimme kesken esityksen pois. Balettihan siis kestaa aina kasittaakseni sellaiset nelja tuntia ja valiaikoja on ainakin kolme. Kahden tunnin jalkeen kaikki olivat liian nalkaisia jaksaakseen enempaa, mutta mina olisin silti ollut valmis istumaan katkeraan loppuun saakka jaatelon ja nallekeksien voimin (aamiaiseksi soin perati omenan, koska luulin etta menisimme syomaan ennen esitysta). Noh, ensi kerralla sitten. En ole tietoinen balettilippujen hinnasta Suomessa mutta aika varmasti maksavat enemman kuin 16 euroa (tosin suhteitta hinta olisi ollut 24 tahi 28 erkkia).

Talla kertaa ei enempaa. Yritan kirjoittaa vastedes vahemman mutta useammin, kara lasare eller nanting helt annat!!