Kananlihalla olosta ja kosmoksesta

Tajusin vahan aikaa sitten, etta eivathan nama tuotokseni oikeastaan ole bloginomaisia laisinkaan. Blogiinhan on tarkoitus kirjoittaa erinaisista tapahtumista mahdollisimman tuoreeltaan, kun taas minulla nayttaa olevan taipumus ottaa narratiivista etaisyytta elamani mysteerioihin, ennen kuin jaxan raapustaa niita ylos. Tieda sitten lieko tuo hyva vai huono asia, mutta ainakin hauskuutta piisaa luomisprosessin aallokossa...

Red Hot Chili Peppers -nimisen orkesterin keulakuva Anthony Kiedis toteaa yhtyeen elamakerrassa jotakin sen suuntaista, etta valtavimpia ja merkityksellisimpia asioita mita ihmisen on mahdollista kokea, on kokonaisvaltainen yhteenkuuluvuuden tunne luonnon kanssa. Jo sinallaan viisaan lausahduksen pontevuutta jykevoittaa mielestani sen tuleminen nymfomaanin (voix niinq tolleen ees sanoo jatkasta?!?) ja kaikkia mahdollisia ja mahdottomia mommoja vetaneen rokkarin suusta. Tarkalleen ottaen Kiedis viittaa sanomisellaan muistaakseni Kalliovuorilla kiipeilyyn kavereiden kera aamutuimaan. 10 paivan Japanissa oloni aikana olen ollut jo kolmella parituntisella kavelyretkella, mika osoittaa 200% nousua kyseisen aktiviteetin harjoittamisessa Suomessa oloon nahden. Nain siis naannyttavasta yskoskurkkukipurauhaskuumeesta huolimatta, joka alkoi osoittaa vasta eilen laantumisen merkkeja eli juuri silloin, kun pitelin vihdoin kasissani tuota mystismyytillista artefaktia, joka myos National Health Insurance -korttina tunnetaan. [Valikysymyksena esitettakoon, etta tiedatteko mita aikuistuminen on? Omien vanhempiensa piirteiden alkavaa tunnistamista omassa itsessaan. Ja se jos mika vasta lannistaa. Nimim. Uhkarohkean isan vesa]

Pitkallisen selvitystyon paatteeksi olen tullut siihen tulokseen, etta ilman kansallista sairasvakuutuskorttia sairaalassa joutuu maksamaan noin 100,00% kaikista kuluista heti paikan paalla, vaikka olisi sairasvakuutus neljasta ulkomaisesta vakuutusyhtiosta. Jalkeenpain kuluja voi tietenkin penata takaisin ties mista, mutta jos ei ole massia ja korttia messissa suolten kartoittaessa tannerta, se on voi voi. Kortilla varustettu persoona joutuu maksamaan heti vain 30 prossaa kuluista. Ymmarrettavista syista siis halusin valtella sairaalaan menoa viimeiseen saakka. Naihin syihin tulee kylla lisata viela Yhdistyneet osavaltiot, tuo likaisen talouspelin pesake, joka levittaa ongelmavyyhdettaan ympari Tellusta kasvavalla intensiteetilla. Kelatkaa: perjantaista 10. lokakuuta ennustettiin Japanin porssin synkinta sitten vuoden 1987. Kelatkaa: yhdella eurolla saa nyt abouttiarallaa 15 jenia vahemman kuin joskus syyskuun tokavikalla viikolla, eika laskun pysahtymisesta ole merkkeja. Kelatkaa: postmoderni urbaani vieraantuminen on lisaantynyt.

Krohom. Oikeasti en ole laisinkaan huolestunut, silla ainahan voin lahtea kevatlomaksi huvipuistoon esittamaan maarittelematonta pehmoleluobjektia, joka molottaa japania hassulla aksentilla (maksavat kuulemma ihan kivasti). Jos kuitenkin palattaisiin realiteetteihin, niin alkava parantumiseni on taysin sipulin ansiota. Sinansa ironista, etta aina jaksoin sen tehokkuudesta Suomessa vauhkota naapurin mummollekkin, mutta taalla jotenkin unohdin sen olemassaolon ja ostin kyseisia juureksia kaksi kokoa jumalattoman suuri 23 sentin kappalehintaan vasta viime torstaina. Kuumetta alentavien voimin tehdyista kavelyretkistani kaksi on erityisesti mainitsemisen arvoisia.

Viime viikonloppuna nakoaistimeni havaitsivat yliopistolta kaupunkiin vievalta maantielta erkanevan poluntapaisen vain kolmisen sataa metria majapaikastani. Sinnehan oli aivan pakko menna, vaikka kadet taynna ostoksia olivatkin. Polku nousi varsin jyrkasti ja mutkitellen lapi luultavasti yliopistolle kuuluvien kasvimaiden ja tyokaluvajojen. Metsaa oli niin paljon, etta tuntui silta kuin olisi kauemmaksikin siviilisaatiosta edennyt. Polkua ei selvasti oltu vahaan aikaan pahemmin tallailtu, koska laskin ainakin pari tiuta hamahakinverkkoja, jotka aika mehevasti vaikeuttivat etenemista. Japanilaiset kahdeksanjalkaiset eivat ole myrkyllisia, mutta yliluonnollisen hamahakkikauhun omaavana minun oli pakko pysahtya keraamaan rohkeuteni useampaan kertaan. Aivan suomalaisasteikolla vaaraksi arvioitavan nyppylan laelle en kyennyt etenemaan, koska yha tiheammaksi kayva aluskasvillisuus alkoi liikaa parisyttaa. Sita paitsi varsinainen polku oli jo aikaa sitten paattynyt, enka ole edelleenkaan vahaisimmassakaan maarin tietoinen takalaisesta metsassakoluamislainsaadannasta. Pari varoitustaulua ainakin huomasin, jotka vissiin kielsivat kaatuneista bambuista tehtyjen aidankaltaisten ylittamisen tai jotain. Bambumetsat ovat muuten aika lailla viela piljuuna kertaa mahtavampia kuin mita leffojen perusteella on kuvitellut. Ne nayttavat miltei keinotekoisilta kertakaikkisessa toiseudessaan suomalaisiin metsiin nahden. Ollappa kamera. Noh, kunhan euron kurssi edes aavistuksen vahvistuu, niin eikohan moinen kapistus kohta materialisoidu.

Kaksi tuntia sitten palasin toiselta erityishianolta jolkottelusessioltani. Suuntasin kaupungista ja yliopistolta poispain vain puolisen tuntia, kun akkasin synkkaan metsaan mutkitellen ja jyrkahkosti nousten etenevan paallystetyn tien. Se oli niin kapea, etta mika tahansa Mersu ei taatusti olisi sita kavunnut ilman kyljen raapiutumista rinteeseen. Tunnistamattomia puulajeja oli mielin maarin: yhdet kakkaraisesti kasvaneita, toiset kirkuvan vihrean sammaleen peittamia. Kauan pahkailin, lieko kyseessa taysin yksityiskaytossa oleva tie, joka johtaa jonkun sikarikkaan maallepako"mokille", mutta sadevesiviemaroinnin lasnaolo vakuutteli toisin. Jatkoin siis matkaani. Vasemmalla puolen tieta oli varsin jyrkka pudotus taysin kasvillisuuden peittamaan rotkontapaiseen, jonka pohjalla loiskahteli nakymaton puro. Liikenteen melua kuului vahemman kuin Jyvaskylassa, joten oli varsin helppo kuvitella itsensa sankariantropologiksi kartoittamattomilla ja kesyttamattomilla takamailla. Japanissa luonto on kuultavissa aivan eri mittakaavassa: kaskaat, vesipisarat, linnut ja tuulen vieno humina muodostivat auditiivisen paratiisini (olenhan aania rakastava henkilo) varistysten seuratessa toisiaan selkapiissa.

Tie johti lopulta jonkinlaiselle maatilalle, jonne en sentaan kehdannut tunkea karvaista barbaarisuuttani, mutta sita ennen kuulin ekaa kertaa japanilaisen mehilaisen vai ampiaisen aanen, mika johti spontaaniin 60 metrin JE-yritykseen ylamaessa. Naurakaa pois, mutta oliot tappavat Okazawa-sensein mukaan 20 japanilaista vuodessa saaden siten kyseenalaisen kunnian olla Japanin vaarallisin elukka. Voihan saarijarvelainen virsikirja sita aanta: matalampi, uhkaavampi, akaisempi ja ennen kaikkea oudompi kuin mihin olen tottunut ja pakenenhan suomalaisiakin. Elukoista puheenollen vaihtarikerrostalomme aulan ilmoitustaululla on varoitus kampusalueella havaituista karhuista, mille olemme naureskelleet huvittuneesti pitaen sita joko hyvantahtoisena yrityksena karsia yollista liikkumista ulkona tahi sekoittamisena ameriikkalaiseen Nathaniin (iso, pitkahiuksinen ja -karvainen). Tuolla metsatiella ei jostain syysta enaa naurattanut hiukkaakaan. Eraassa risteyksessa oli puuhun kiinnitetty varoitus samasta asiasta pelkastaan japaniksi ja kayttamatta samaa pikseloitynytta karhun kuvaa eri kokoihin monistettuna.

Karhuun en kuitenkaan tormannyt vaan maakrapuun. Se olin noin 5-7 senttimetria saksesta sakseen ja harjaantumattomille nakohermoilleni se nayttaytyi ihan merenrannoilla tavattavan klassisen isoveljensa pienoismallilta. Pelot- siis suloinen ohkomonkiainen santasi liikuttavaan sivulaukkaan havaittuaan vesipottiaan lahestyvan ulkomaalaisen. Rakkaan tieteenalani odottamattomista kehityskuluista huolimatta paattelin kanazawalaisen maakravun olevan huono aihe kulttuuriantropologian pro gradu -tyolle ja jatkoin matkaani miettien samalla, miten ihmeessa hallinnolla on joskus ollut niin paljon ylimaaraista rahaa, etta alle hehtaarin riisipellolle johtava karrypolku on voitu paallystaa...

SUNIIKKU PIIKKU DAYO!!!!:
- kuinka tasokokeessa kavikaan ja johtopaatokset
- ensivaikutelmia kursseilta
- taikorummutusta ala-astelaisten kanssa