Sumimasen. Wakarimasen.

En ole koskaan tietaakseni kirjoittanut paivakirjaa saati blogia, joten mita ikina jatkossa seuraakaan, irtisanoudun vastuusta taysin siirtaakseni sen sinulle, rakas lukija. Tastakin huolimatta tarkoituksenani on kuitenkin tehda muistiinpanoja vaihtovuodestani Japanissa ihan senkin takia, etta wanhana eli vuoden ja yhden paivan paasta siita viela jotakin muistaisin. Aloittakaamme.

Miltei yhdeksan tunnin yolennon jalkeen havaitsin onnistuneeni persoonani siirtamispyrkimyksissa Osakan kansainvaliselle lentokentalle keskiviikkona 1. lokakuuta armon vuonna 2008 noin klo 11:50 paikallista aikaa. Laumaelain kun en ole, muiden jatkaessa suoraan sukkulalla (SHATTORU, hmm...?) byrokraattisiin maahansaapumismuodollisuuksiin allekirjoittanut kaveli hitaahkosti mutta varmasti kohti lahinta eriota. Laumasta eroamispaatokseen ei tietenkaan mitenkaan vaikuttanut vatsaontelossani tasaisesti voimistunut kaasunmuodostus. Menematta liiallisiin yksityiskohtiin totean vain, etta kyseessa oli ylivoimaisesti tahanastisen olemassaoloni tyydyttavin suolentyhjennys. Tilannetta havainnollistamaan olen laatinut seuraavan antropologisen kaavan:

38 asteen kuume x toinen lento elamassa x nukkumattomuus 24 tuntiin
= la catastrophe maximale et le savoir vivre ou quelque chose d'autre

Saniteettitiloissa kuuloelimiani hivellyt perinteinen japanilainen kotovetoinen kansanmusiikki iski tajuntaan ehka ensimmaista kertaa sen oivalluksen, etta nyt ei olla enaa Harmassa. Lentokentta tuntui kasittamattoman autiolta, kunnes menin sukkulalla paarakennukseen. Sekaan ei tosin vetanyt vaenpaljoudessa vertoja Helsinki-Vantaalle, ilmeisesti japanilaiset eivat pahemmin lentele keskella viikkoa ja voisikohan keskipaivalla olla mitaan tekemista asian kanssa, kyseli Tero Anteroterolta ihmetteleva ilme kasvoillaan.

Kolmen paivan kokemuksen syvalla rintaaanella uskallan jo todeta, etta Japani on palveluyhteiskuntien paratiisi. Proseduuri, jota Suomessa hoitaisi neljasosa tyontekijaa, on Japanissa nelihenkisen osaston jaoston vastuulla (esim. asiakkaiden jonoihin asettaminen byrokratiapesakkeissa, kaupan kassa, jne.). Mutta olenko eksyksissa. Kylla. Osakan kentalta matkan oli maara jatkua vasta klo 18:00 illalla jumbotaksilla, kunhan kaikki kyytiin ilmoittautuneet vaihtarit olisivat saapuvilla. Onneksi niin pitkaan ei tarvinnutkaan odottaa, silla lopulta paasimme matkaan jo kahdelta ja risat. Ajopelimme osoittautui kokonaiseksi linja-autoksi, jossa matka taittui varsin mukavasti tokkuraisesta ja kuumeisesta olotilasta huolimatta. Kuljettajina toimi kaksi erittain sympaattista vanhaa miesta, joista hyvahampainen puhui englantia kaksi sanaa (toiretto ja oorraito) puolipurukalustoisen antaessa hurmaavan hymynsa hoitaa kommunikaation japaninkielen ohella.

Matkanteossa oli jotakin kertakaikkisen kaunista, sujuvaa, taitavaa ja tasmallista. Kuskit ajoivat kuin enkelit tehden erittain luonnollisia ja ei-vaarallisia ohituksia. Kuljettaja vaihtui tasmalleen matkan puolivalissa ja taukoja pidettiin kolme luultavasti minuutintarkoin valein. Toki sujuvaan ajoon vaikutti se, etta miltei koko matka ajettiin paavaylia pitkin, joilla on kaksi kaistaa samaan suuntaan vastakkaisten kaistojen ollessa niin kaukana terasaidan ja ruohokaistan takana, etta niita luulisi kokonaan toiseksi tieksi. Lyon vetoa, etta ajokaistat ovat Japanissa ainakin metrin Suomea kapeammat. Meno tuntui siksi valilla melko hurjapaiselta, vaikka ylinopeutta ei ollut tippaakaan. Osakasta Kanazawaan johtavalla rannikkoseutuvaylalla on erittain paljon tunneleita, joista pisin oli vahan alle kolme kilometria ja joista joka ainoassa oli noin 200 metrin valein lankapuhelin! Etta repikaa siita japanilaista suunnitelmallisuutta.

Seuraavassa osassa (SUNIIKKU PIIKKU DESUYO!!!!!!!!!!!!):

1. Pezquito saapuu Kanazawaan ja tapaa huipputyyppeja
2. Pezquito yrittaa ottaa suihkun wc-istuimen ylapuolella
3. Pezquito menee laakariin

Ilon kautta, ilon kautta!