Lupaan naemma edelleen tyhjia. Taas meni kolmisen viikkoa, etta patkahti. No ei kait siina. Aloittakaamme.
On pitanyt jo useampaan otteeseen kirjoittaa taikon tiimoilta tarinoita totisia, joten nyt tartun vihdoin tuumasta toimintaan. Taiko tarkoittaa japanin kielessa yksinkertaisesti rumpua ja etymologisesti ottaen suurta tai leveaa rumpua (tamankin kurkkasin Wikipediasta, kirjoitusmerkit ovat vitsaus taman kauniin saarivaltion taivaankaaren ylla). Rumpuja on joka lahtoon, mutta tavallista kokoluokkaa soitetaan kahdella huomattavan jameralla kapulalla, joiden halkaisija on perstuntumalta arvioiden 2-3 senttia. Soittoasento vaatii tottumista: vasen jalka ojennetaan puolisuoraksi vaan ei puolijaykaksi vinottain rummun vasemmalle puolelle, jolloin soittaja laskeutuu lahemmaksi rumpua. Oikea jalka on viistosti takaoikealla samoin puolisuorana. Polvet ovat siis aavistuksen koukussa, minka johdosta soittaminen on erittain fyysista puuhaa jo pelkan asennon puolesta.
Taiko on audiovisuaalinen suoritus. Tuntuu valilla silta, etta visuaalisuus on jopa auraalisuutta tarkeampaa, silla soittajien lukumaaran (10-->) vuoksi yleiso ei luultavasti kuule yhden soittajan virhetta rytmissa, mutta kyllakin nakee sen mainiosti, jos sattuvat tarkkailemaan kasien liiketta. Perusperiaatteellisesti yhden kaden lyodessa rumpua toisen tulisi olla korkealla ilmassa siten ojennettuna, etta kapula osoittaa melko lailla suoraan ylospain. Rummutuksesta muodostuu nain yhden miehen aaltoliike, joka on sulavasti ja pehmeasti tehtyna todella vaikuttavaa katseltavaa. Soittokalustoon kuuluu lisaksi todella suuri taiko, joka asettuu telineessaan kutakuinkin soittajan paan tasolle kalvojen ollessa pystysuorassa. Sen mukaantulo on minka tahansa biisin huippukohta: aani on voimakas, runsas ja vaikuttava mutta samalla kuitenkin tarpeeksi tarkka, jotta rummulla voi soittaa nopeampiakin komppeja. Ison taikon kapulat ovat kuitenkin niin tanakat, etta se vaatii pienempia paljon enemman harjoitusta, minka vuoksi vaihtarit ovat soittaneet lahes pelkastaan keskikokoisia rumpuja. Biisista riippuen kokoonpanoon saattaa kuulua myos pienet lautaset (symbaalit?), huikean riipivalta kuulostava bambuhuilu ja metrin pokale bambupuuta, jota hakataan tietyin intervallein.
Harjoitukset ovat kerran viikossa perjantaina 19:00-22:00, tosin matkoihin ja kamojen kasaamiseen ynna keraamiseen menee iso osa ajasta. Okazawa-sensei, joka on toinen KUSEPin vastaavista opettajista, vie ja tuo meidat omalla autollaan joka kerta. Lokakuussa vaihtariporukan koostumus viela vaihteli joka kerta, mutta nyt se on vakiintunut ketjuksi Andrew-Kymberley-Charlotte-Pezquito. Ensin mainittu on taikoa nelisen vuotta soittaneena suurmestari, jonka rinnalla me muut olemme aika aneemisia. Soittopaikka on viitisen kilometrin paassa sijaitsevan ala-asteen liikuntasali. Porukka on kaikenkirjavaa: juuri ja juuri juoksemaan kykenevia taaperoisia, ala-aste- ja ylaastelaisia seka naiden vanhempia ja muita keski-ikaisia. Salissa vallitsee varsin vapaa ja rento meininki siita huolimatta, etta porukan johtajaopettajalla on tarvittaessa ehdoton auktoriteetti. Kaikki eivat millaan mahdu rummuille yhta aikaa, joten ihmisia tulee paikalle eri aikoina ja osa aikuisista odottaa yleensa vuoroaan sivussa, kun lapsukaiset treenaavat. Etenkin yksi isa vaikuttaa kielimuurista huolimatta todella sydamelliselta: saapui paikalle viela tyohaalarit yllaan liki kaksimetrisessa valtavuudessaan, nappasi pienokaisensa olkapailleen ja juoksi vapaan rummun luokse kesken kipaleen ja alkoi paukuttaa (lapsi olisi tippunut ilman eraan mamman pelastusoperaatiota).
Perjantai on sikali huono aika, etta puoli viidesta kuuteen opiskelemme aina kepin tieta, josta olenkin jo kirjoittanut aiemmin. Lisaksi perjantaina monet vaihtarit menevat juhlimaan, joten taikoimmeiset jaavat siita kaytannossa kokonaan paitsi. Itse asiassa olin jo kerran heittaa pyyhkeen kehaan naista kahdesta syysta johtuen, mutta juuri silla kerralla meille kerrottiin, etta tulisimme esiintymaan joulukuisessa vaihtarien pippaloissa. Tulkinta: kohtaloni mun. Nama pippalot olivat sattumoisin eilen. Yliopiston kerma oli edustettuna presidenttia myoten ja juhlapaikan virkaa toimitti varsin korkeatasoisen hotellin juhlasali. Osanottajia oli arviolta toistasataa ellei kolmatta sataa. Aluksi saimme nauttia kolmesta puheesta, jotka tuntuivat ikuisuudelta (liki natiivisti paikallista kielta vaantava jenkkiantropologiproffakin sanoi, ettei ymmarra kaikkea). Kun vihdoin paastiin ilmaisen ruuan ja kaljan pariin, meilla oli kokonaiset 20 minuuttia aikaa nauttia tarjoilusta ennen kuin oli valmistauduttava taikoa varten. Vahinko.
Allekirjoittanutta jannitti yllattavan vahan ja tein vain yhden virheen (lopetin vikan, progressiivisesti nopeutuvan riffin yhden tahdin liian varhain, mutta onnistuin kammini peittelemisyrityksessa varsin hyvin). Mutta mikali joihinkin silminnakijakertomuksiin on luottamista (Ryan, prkle ;D), naytin soittaessani silta kuin olisin mina hetkena hyvansa purskahtamassa itkuun. Nain ilmeisesti siksi, etta kiinnitin katseeni salin takaseinaan, enka hymyillyt. Tama oli vasta toka keikka (eka oli ala-asteen joulujuhla viime sunnuntaina), joten hirvean luontevasta esiintymisesta ei viela voida puhua. Ja tasta paasemmekin luontevasti siirtymaan taman merkinnan antropologiseen huipentumaan (rumpujen parinaa).
Vastoin kaikkia odotuksiani taiko ei ole vakava asia. Paaasiana on hauskanpito, silla jos soittajilla ei ole hauskaa, niin ei taatusti ole jumalillakaan, joiden kunniaksi ja huomionherattamiseksi taikoa harjoitetaan. Okazawa-sensei selitti taman kaiken noin vain ilman juhlallista ja harrasta introa aiheeseen. Tosin kontekstina oli yhden soittajan mielipaha siita, etta hanen virheisiinsa kiinnitettiin harjoituksissa enemman huomiota kuin muiden. Silti japanilaisten kaytannollisessa ja valittomassa suhteessa yliluonnolliseen on jotakin todella ihailtavaa. Loputtomat teologiset kadenvaannot siita, kenen tulkintojen tulkinta on oikeassa, ovat kerrassaan vasyttavia eivatka johda mihinkaan. Japanilaisten vaitetty nykyhetkiorientoituneisuus vaikuttaa pitavan paikkansa tassa(kin) asiassa: tulevalle elamalle ei uhrata juurikaan ajatuksia vaan keskitytaan siihen, mika on tassa ja nyt. Tottakai Japani on hyvin maallistunut mutta pohtikaapa seuraavaa kysymysta, ennen kuin nukkumaan menette: kumpaan tyypillinen nuori aikuinen ennemmin menee, kirkkoon 1.5 tunniksi vaiko temppeliin rukoilemaan 0.0833333 tunniksi?
torstai 18. joulukuuta 2008
torstai 27. marraskuuta 2008
Still Alive
Ylitin itseni julkaisemattomuudellani: kuukausi on vierahtanyt eika Kanazawan sankariantropologista ole kuulunut pihahdustakaan Nassukirjaa, tuota apokalypsin airuetta, lukuun ottamatta. Tahan on luonnollisia syita ja vielapa useita: 1) seurustelen intensiivisesti hurmaavan englantilaisen bruneten kera, 2) aika on katoava luonnonvara, 3) harrastan enemman kuin Suomessa, 4) opiskelen enemman kuin Suomessa, 5) toisinaan koen impulsseja tehda sosiaalisia asioita ja 6) maailma ei enaa tarvitse kirjallista pelastusta minun taholtani, koska Barack Obama valittiin jo vapaiden ja urheiden maan johtajaksi. Viimeisella syylla pyrin teatraalisesti osoittamaan vaiheilevan tahtotilani poistaa liiallista kyynisyytta maailmasta: mustan henkilon tuleminen valituksi Yhdysvaltain presidentiksi on ontologisesti ja absoluuttisesti hieno ynna positiivinen asia; merkki siita, etta kaikki jutut eivat suinkaan ole menossa huonompaan suuntaan; yksi harvoista todellisista hetkista, jolloin kulttuurirelativistisen analyysin ja kritiikin kannattaa tyontaa hetkeksi perseeseen ja todeta: "Asia on nain".
En ole juurikaan kertonut kommunikatiivisista kiemuroista japanilaisten kanssa, joten ajattelin riipustaa asian tiimoilta jotakin. Yx rumpali tiedotti allekirjoittaneelle malttamattoman odotuksensa sita paivaa kohtaan, jolloin vaihtarit kyllastyvat toistensa seuraan ja ryntaavat horisonttiin etsimaan japanilaisuuden semanttista tiheytta. Arvelen kuitenkin, etta nain ei tule tapahtumaan, koska tuo semanttinen tiheys on jo lasna varsin vahvasti vaihtarikerrostalossa. Olen yllattynyt, kuinka usein japanilaisia opiskelijoita ilmaantuu yhteisiin tiloihin. Ainakin noin niinkuin KOASin vaihtarimeininkeihin verrattuna (toisaalta tassa on vahva perspektiivivaaristyma, koska en muistaakseni koskaan edes piipahtanut Ronnarin yhteisissa tiloissa). Joka tapauksessa japania paasee harjoittelemaan kutakuinkin joka paiva pelkastaan raahautumalla common roomiin. Kuullunymmartamiseni on kehittynyt huimasti, mutta puhuminen ei yhta paljon. Sanavarastoni on viela niin suppea, etta ei silla juuri juhlita, mutta kuitenkin yleensa onnistun tulemaan ymmrretyksi, mika on aina yhta tyydyttavaa.
Ymmarran naisten puhetta paljon paremmin. Olen tata useaankin otteeseen pohtinut ja paatynyt seuraaviin johtopaatoksiin: I) naiset kayttavat kohteliasta tyylia miltei aina tai ainakaan eivat kayta kryptisia, miehista yhteenkuuluvuutta lujittavia tuttavallisia ilmauksia, II) naiset puhuvat enimmakseen Barbie Girl -korkeudella, mika helpottaa sanojen erottamista toisistaan, III) olen kasvanut kolmen siskon ristitulessa ja IV) naiset ovat miehia empaattisempia, so. osaavat asettua sivistymattoman, karvaisen barbaarin asemaan ja kayttaa mahdollisimman yksinkertaista kielta. Vastakkaisena esimerkkina tuutorini Yuusuke puhuu hyvin nopeasti, epaselvasti ja toisinaan liian hiljaisella aanella. Toki voin pyytaa toistamaan epaselvaksi jaaneen osuuden, mutta keskustelu alkaa ikaan kuin toistaa itseaan neljannen "Moo ichi do itte"n jalkeen. Kykenen aika hyvin jo ymmartamaan lauseiden pointin, vaikka ne sisaltaisivat tuntematonta sanastoa, mika on tarkeinta. Japani on mahtava kieli muun muassa sen takia, etta on mahdollista muodostaa hyvin pitkia fraaseja, jotka eivat todellisuudessa tarkoita yhtaan mitaan. Vaikkapa "tabun soo kamoshirenai to omoimasu" kaantyy sujuvasti suomeksi sanalla "ehka".
*kay keittamassa kahvia 10 euron keittimellaan*
Mmm, herkullista. Viime sunnuntaina tein jotain, jota en koskaan uskonut tekevani ainakaan Japanissa ollessani. Menimme seitseman hengen porukalla balettiesitykseen eli Charlotte, Richard, Dan, mina, Yuusuke, Daisuke ja kahden viime mainitun eras ystava, jonka nimen yllattaen unohdin. Esityksen nimi oli The Sleeping Beauty eli kasittaakseni Prinsessa Ruusunen, mutta en kylla oikein saanut jutunjuuresta otetta. Iltapaiva kului hammentyneissa, hakeltyneissa ja haltioituneissa merkeissa. Etukateen epailin suuresti kykenevaisyyttani nauttia tasta korkeakulttuurin klassisesta ilmentymasta mutta ilokseni sain kosolti nautintoa koko 2000 jenin edesta, vaikka lahdimme kesken esityksen pois. Balettihan siis kestaa aina kasittaakseni sellaiset nelja tuntia ja valiaikoja on ainakin kolme. Kahden tunnin jalkeen kaikki olivat liian nalkaisia jaksaakseen enempaa, mutta mina olisin silti ollut valmis istumaan katkeraan loppuun saakka jaatelon ja nallekeksien voimin (aamiaiseksi soin perati omenan, koska luulin etta menisimme syomaan ennen esitysta). Noh, ensi kerralla sitten. En ole tietoinen balettilippujen hinnasta Suomessa mutta aika varmasti maksavat enemman kuin 16 euroa (tosin suhteitta hinta olisi ollut 24 tahi 28 erkkia).
Talla kertaa ei enempaa. Yritan kirjoittaa vastedes vahemman mutta useammin, kara lasare eller nanting helt annat!!
En ole juurikaan kertonut kommunikatiivisista kiemuroista japanilaisten kanssa, joten ajattelin riipustaa asian tiimoilta jotakin. Yx rumpali tiedotti allekirjoittaneelle malttamattoman odotuksensa sita paivaa kohtaan, jolloin vaihtarit kyllastyvat toistensa seuraan ja ryntaavat horisonttiin etsimaan japanilaisuuden semanttista tiheytta. Arvelen kuitenkin, etta nain ei tule tapahtumaan, koska tuo semanttinen tiheys on jo lasna varsin vahvasti vaihtarikerrostalossa. Olen yllattynyt, kuinka usein japanilaisia opiskelijoita ilmaantuu yhteisiin tiloihin. Ainakin noin niinkuin KOASin vaihtarimeininkeihin verrattuna (toisaalta tassa on vahva perspektiivivaaristyma, koska en muistaakseni koskaan edes piipahtanut Ronnarin yhteisissa tiloissa). Joka tapauksessa japania paasee harjoittelemaan kutakuinkin joka paiva pelkastaan raahautumalla common roomiin. Kuullunymmartamiseni on kehittynyt huimasti, mutta puhuminen ei yhta paljon. Sanavarastoni on viela niin suppea, etta ei silla juuri juhlita, mutta kuitenkin yleensa onnistun tulemaan ymmrretyksi, mika on aina yhta tyydyttavaa.
Ymmarran naisten puhetta paljon paremmin. Olen tata useaankin otteeseen pohtinut ja paatynyt seuraaviin johtopaatoksiin: I) naiset kayttavat kohteliasta tyylia miltei aina tai ainakaan eivat kayta kryptisia, miehista yhteenkuuluvuutta lujittavia tuttavallisia ilmauksia, II) naiset puhuvat enimmakseen Barbie Girl -korkeudella, mika helpottaa sanojen erottamista toisistaan, III) olen kasvanut kolmen siskon ristitulessa ja IV) naiset ovat miehia empaattisempia, so. osaavat asettua sivistymattoman, karvaisen barbaarin asemaan ja kayttaa mahdollisimman yksinkertaista kielta. Vastakkaisena esimerkkina tuutorini Yuusuke puhuu hyvin nopeasti, epaselvasti ja toisinaan liian hiljaisella aanella. Toki voin pyytaa toistamaan epaselvaksi jaaneen osuuden, mutta keskustelu alkaa ikaan kuin toistaa itseaan neljannen "Moo ichi do itte"n jalkeen. Kykenen aika hyvin jo ymmartamaan lauseiden pointin, vaikka ne sisaltaisivat tuntematonta sanastoa, mika on tarkeinta. Japani on mahtava kieli muun muassa sen takia, etta on mahdollista muodostaa hyvin pitkia fraaseja, jotka eivat todellisuudessa tarkoita yhtaan mitaan. Vaikkapa "tabun soo kamoshirenai to omoimasu" kaantyy sujuvasti suomeksi sanalla "ehka".
*kay keittamassa kahvia 10 euron keittimellaan*
Mmm, herkullista. Viime sunnuntaina tein jotain, jota en koskaan uskonut tekevani ainakaan Japanissa ollessani. Menimme seitseman hengen porukalla balettiesitykseen eli Charlotte, Richard, Dan, mina, Yuusuke, Daisuke ja kahden viime mainitun eras ystava, jonka nimen yllattaen unohdin. Esityksen nimi oli The Sleeping Beauty eli kasittaakseni Prinsessa Ruusunen, mutta en kylla oikein saanut jutunjuuresta otetta. Iltapaiva kului hammentyneissa, hakeltyneissa ja haltioituneissa merkeissa. Etukateen epailin suuresti kykenevaisyyttani nauttia tasta korkeakulttuurin klassisesta ilmentymasta mutta ilokseni sain kosolti nautintoa koko 2000 jenin edesta, vaikka lahdimme kesken esityksen pois. Balettihan siis kestaa aina kasittaakseni sellaiset nelja tuntia ja valiaikoja on ainakin kolme. Kahden tunnin jalkeen kaikki olivat liian nalkaisia jaksaakseen enempaa, mutta mina olisin silti ollut valmis istumaan katkeraan loppuun saakka jaatelon ja nallekeksien voimin (aamiaiseksi soin perati omenan, koska luulin etta menisimme syomaan ennen esitysta). Noh, ensi kerralla sitten. En ole tietoinen balettilippujen hinnasta Suomessa mutta aika varmasti maksavat enemman kuin 16 euroa (tosin suhteitta hinta olisi ollut 24 tahi 28 erkkia).
Talla kertaa ei enempaa. Yritan kirjoittaa vastedes vahemman mutta useammin, kara lasare eller nanting helt annat!!
keskiviikko 29. lokakuuta 2008
Loppu tulee, loppu tulee varmasti
Jopas tuo aikapahainen rientaa, onhan viime reportaasista jo kohta kaksi viikkoa. Varmaankin useammin kirjoittelisin, jos oma tietokone olisi, koska talla hetkella hetkella yhteisten tilojen kolmesta rupukoneesta kokonaiset yksi on toimintakunnossa. Toinen, paljon miellyttavampi syy kirjoittamattomuuteeni liittyy vispilankaupan harjoittamiseen vastakkaisen sukupuolen kera, mista kaikkien seitseman lukijan suureksi harmiksi en viela talla eraa tule paljastamaan taman enempaa. En yrita saada aikaan edes alkeellista narratiivista koheesiota, koska kerrottavaa on niin paljon. Les voila, punaviini et patonki:
Japanilaisen tutorini nimi on Yuusuke, joka on oikein mukava veikkonen. Ikaa en muista, mutta aika luultavasti olen hanta vanhempi (japanilaisten yliopisto kestaa vaivaiset nelja vuotta, joten 24 vuotiaana kayn jo ikalopusta rahjuksesta). Yuusuke opiskelee sciencea eli tiedetta. Heh. Veikkaan sen olevan joku luonnontiede, ehkapa jotain fysiikkaan tahi biologiaan liittyvaa. Sen tarkemmin en ole kysellyt, aika koyhaksi menee, ellei keksi muita puheenaiheita kuin opiskelu. Yuusukella on Daisuke-niminen kaveri, joka sattuu olemaan Danin tutori, minka vuoksi olemme liikkuneet aina porukalla. Tahan mennessa olemme kayneet syomassa kolmesti, avaamassa pankkitilin ja keilaamassa. Viime mainittua aktiviteettia en ollutkaan kokeillut aiemmin kuin kerran Ylenin Magen liikunnan abikurssilla, joten yllatyin uudelleen, kuinka hauskasta puuhasta onkaan kyse.
Keilahalli sijaitsee Round 1 -nimisessa paikassa, joka on aivan pirun suuri, kutakuinkin kaikki mahdolliset sisaurheilulajit ja -huvitukset sisaltava kompleksi. Keilaosastolla oli ainakin kolmekymmenta ellei viisikymmenta rataa, musiikki pauhasi ja 1700 jenilla per nokka sai pelata viisi pelia omaan tahtiin (parisen tuntia). Ei ollenkaan paha hinta. Olemmehan Japanissa, joten ihan peruskeilauksesta ei ollut kyse. Suurin piirtein puolen tunnin valein halli pimennettiin ja seurasi kuulutus palkinnosta, mikali seuraavalla yrityksella saisi kaadon. Aivan uskomattomalla munkilla Dan, jonka kaksi ensimmaista heittoa meni kokonaan keiloista ohi, sai paivan kolmannellaan kaadon ja palkinnon. Tyontekija antoi hanelle ensin vaaleanpunaisen kaulanauhan (sellaisen hawaijilaistyyppisen muovisine kasvustoineen kaikkineen), meni menojaan ja tuli hetken perasta takaisin kameraa ja epamaaraista litteaa esinetta kiikuttaen. Oli siis yllatten ryhmakuvan aika. Epamaarainen esine osoittautui jonkinlaiseksi huoneentauluksi, jossa valokuvat pysyvat itsestaan kiinni. Kuvan sai tietenkin myohemmin tiskilta messiin metkaksi matkamuistoksi. Yuusuke oli meista neljasta ylivoimaisesti taitavin: sai neljalla ensimmaisellaan perakkaiset kaadot noin niinkuin esimerkiksi.
Keilauksen paatyttya saimme korruptiolahjaksi ilmaislippuja UFO Catcher -nimisiin kojeisiin, joita operoimalla ompi mahdollista napata laarista pehmoleluja ynna suklaatia tahi muuta yhta hyodytonta. Muuten simppelista kojeesta hauskan teki vieressa kailottanut kasinoalueen tyontekija, jonka ainoana tehtavana vaikutti olevan ihmisten houkuttelu paikalle. Tahan paamaaraan han pyrki seuraavin tavoin: 1) huutelemalla hamaria mutta iloisia asioita hurmaavasti hymyillen ja 2) kilkuttamalla yhdessa kadessa julmetun kovaaanista messinkista kelloa. Tyosopimuksessa lienee painetun erityisen pienella prantilla jotain kuulolle mahdollisesti aiheutuvista vaurioista. Kasinoalue oli muutenkin erittain meluisa paikka, mihin kylla tottui yllattavan nopeasti samalla vaipuen transsiin "seuraavalla kerralla voitan varmasti". Toisena korruptiolahjana saamamme pelimerkit tuhlasimme kasittamattoman monimutkaiseen peliin, joka oli sekoitus pajatsoa, flipperia, rulettia ja sekopaisia tiezigga-animaatioita. Laitteen koko oli sellaista pakettiauton luokkaa, sen aarelle tosin mahtui useampia narutettavia kerrallaan.
Ehka joitakin Japaniin vaihtovuodeksi menoa harkitsevia saattaisi kiinnostaa tietaa jotain opiskelustakin, joten kerronpa siitakin vihdoin. Kuumeessa pakerrettu tasokoe osoitti kyvykkyyteni riittavan tasolle C1, mika tuli aikamoisena yllatyksena. Kanazawan yliopistossa kielen opiskelussa on tasoja seitseman, joista jokainen kestaa yhden lukukauden eli puoli vuotta: A, B, C1, C2, D, E ja F. F-tason lapaissyt ihmeaikuinen puhuu, kirjoittaa ja lukee japania teoriassa paremmin kuin keskiverto natiivi. Ensimmaisen C1-tunnin jalkeen paatin kuitenkin tiputtautua B-tasolle useammastakin syysta. Ensinnakin olin kasittaakseni luokan ainoa opiskelija, joka ei ehtinyt valipalaksi tarkoitetun kielioppikertaustehtavamonisteen loppuun annetussa ajassa. Toiseksi kirjoitan japania edelleen varsin hitaasti, enka muista kanjeja helposti. Kolmanneksi en halua tappaa itseani opiskelulla, kun nain kauaksi Suomesta olen onnistunut hankkiutumaan. Rajalan Terttu varmaan kieltaa opettaneensa minua taman jalkeen. Nain varsinkin kun ottaa huomioon, etta saman verran Jyvaskylassa kielta opiskellut Annika on kielenopetuksessa tasolla C2 ja kanjiopetuksessa tasolla D!
Mielenkiintoisimpia muita kurssejani on Japani antropologiassa ja joodoo (kepin/sauvan tie). Antropologiakurssia vetaa amerikkalainen John Ertl, joka on professoriksi varsin nuori ja tykkaa juoda paljon. Se on ollut jo ainakin kahdesti opiskelijoiden kanssa ryyppaamassa, mutta harmikseni en ole viela tuppautunut mukaan vaihtamaan ajatuksia. Jos hanen opetuksensa taso kertoo mitaan antropologian tasosta Amerikassa, sanonpahan vain etta Suomen antropologian laitokset voivat saman tien pistaa lapun luukulle. Antropologiassa jos missa tarvitaan keskustelevaa ja vaittelyyn kannustavaa kontaktiopetusta, mika ei tietenkaan sovi klassisiin suomalaisiin luonteenpiirteisiin, minka vuoksi ilmeisesti sita ei pahemmin tuhansien latakkojen maassa harrasteta. Olemme kasitelleet tahan mennessa pelkastaan Ruth Benedictia, ja olen yllattanyt itsenikin, kuinka mehuissani olen ollut taysin tutuista asioista, kun niita pyoritellaan niin taitavasti ja mielipiteita vaihdellen.
Joodoo on pala todellista toiseutta. En ymmarra, miksi en ole aiemmin aloittanut harrastamaan jotain vastaavaa. On kosmista tuntea olevansa osa vuosisatojen takaa periytyvaa urheilulajia, jossa muoto ja tarkoitus yhdistyvat niin epasopusuhtaisella ja kauniilla tavalla. Joodoosta ei varmasti olisi mitaan hyotya todellisessa uhkatilanteessa paitsi ehka silla tavalla, etta ei pelkaisi niin paljon (kun huutaa kiai!-karjaisua tarpeeksi monesti samalla kuviteltua vastustajaa sauvalla huitaisten, alkaa loytaa itsestaan aivan uusia ulottuvuuksia). Olin ekalla tunnilla todella hermostunut ja tietenkin tein kaikki pahimmat mokat juuri silloin, kun jompi kumpi opettajista oli nenan edessa kyylaamassa. Tokalla kerralla olin jo paljon tottuneempi opettajien tarkkaaviin katseisiin, enka hermoillut juuri lainkaan. Paaopettaja on taistelulajeista paljon kirjoittanut professori Heiko Bittman, jonka aidinkieli on saksa ja jolla on onneksi loistava huumorintaju. Toinen ope on pelottavin kirjastonhoitaja, jonka olen koskaan tavannut. 160-senttista naisihmista ei akkiseltaan ajattelisi kovinkaan hirvittavaksi auktoriteetiksi mutta tarvittaessa kivenkova keskittyminen ja ulkokuori kertovat toista.
Ihailen myos suorasukaista opetusmetodia, jota varmaan hyodynnetaan japanilaisissa taistelulajeissa ympari maailman. Esimerkki: Bittman-sensei pyytaa vapaaehtoista. Ryan ilmoittautuu ja menee ohjeiden mukaan perinteiseen istuma-asentoon ja aloittaa tervehdyskumarruksen. Selitysta keskeyttamatta opettaja tarttuu salamannopeasti Ryanin vasempaan kateen ja tekee varsin kivuliaan lukon painaen epaonnekkaan posken maahan. Talla han tahtoi osoittaa, kuinka on tarkeaa pitaa kyynarpaat kiinni reisissa kumarruksen aikana, jottei vihollinen kykene saamaan kasista otetta. Allekirjoittanutkin sai osansa. Hetkea myohemmin istuessani samassa asennossa Bittman-sensei kavelee luokseni ja potkaisee haarojenvaliin. Mikali han olisi edennyt sentinkaan pidemmalle, laulaisin nyt oktaavia korkeammalta.
Toissa viikonloppuna menimme paaosin britti- ja saksiporukalla hiekkarannalle Japaninmeren tuntumaan. Natiivien rantalaiffi kuulemma paattyy jo elo-syyskuussa, mita ei jarki voi kasittaa. Juu olihan siella liian kylma ilma, sellaista 25 astetta suurin piirtein. En ollut aikonut menna uimaan ollenkaan, mutta vedessa kahlattuani tulin varsin nopeasti toisiin aatoksiin. Onneksi yllani sattui olemaan seksikkaat kirkuvanpunaiset bokserit, jotka kavivat hyvin uikkareista. Merivesi oli vahintaan 23 asteista eli jopa kaltaiselleni vilukintulle erittain lamminta. Kuinkahan kauan siita on, kun olen viimeksi meressa uinut? Olin ainakin taysin unohtanut, kuinka suolaista se voikaan olla. Hiukset tuntuivat jalkeenpain silta kuin olisin pessyt ne viiteen kertaan perakanaa. ("Petteri has the straightest hair I've ever seen. L'Oreal, 'cos Petteri's worth it!" sayeth Dan) Rannalla oli jonkinmoinen suoraan ylospain sojottava puinen paalu, jonka halkaisija oli parisenkymmenta senttia. Sinnehan oli aivan pakko kiiveta tai siis yrittaa kiiveta. Huipulle paassyt en, jalkapohjaani kymmenen tikkua sain. Mutta oli se sen arvoista. Siita on kuvakin, mista paastaan luontevasti seuraavaan aiheeseen.
Hyvat immeiset. Koska en taman vuoksi tule ostamaan kameraa hyvaan aikaan ja vihaan muutenkin kuvaamista, olen pitkallisen harkinnan jalkeen tullut siihen tulokseen, etta minun on kuitenkin pakko liittya FaceBookin nimella kulkevaan maailmanlopun enteeseen. Tarkoituksenani on siis royhkeasti varastaa muiden vaihtarien sivuilta kuvia ja tallentaa niita profiilini alle. Kuvia on nimittain aikamoinen laja ja osa on taiteellisestikin arvioiden varsin onnistuneita. Ensi viikonloppuna tulen luultavasti suorittamaan taman kyseenalaisen operaation, joten olkaahan skarppina, mikali kuvia halajatte. Rauhaa ja rakkautta, ei mielenraskautta!
Japanilaisen tutorini nimi on Yuusuke, joka on oikein mukava veikkonen. Ikaa en muista, mutta aika luultavasti olen hanta vanhempi (japanilaisten yliopisto kestaa vaivaiset nelja vuotta, joten 24 vuotiaana kayn jo ikalopusta rahjuksesta). Yuusuke opiskelee sciencea eli tiedetta. Heh. Veikkaan sen olevan joku luonnontiede, ehkapa jotain fysiikkaan tahi biologiaan liittyvaa. Sen tarkemmin en ole kysellyt, aika koyhaksi menee, ellei keksi muita puheenaiheita kuin opiskelu. Yuusukella on Daisuke-niminen kaveri, joka sattuu olemaan Danin tutori, minka vuoksi olemme liikkuneet aina porukalla. Tahan mennessa olemme kayneet syomassa kolmesti, avaamassa pankkitilin ja keilaamassa. Viime mainittua aktiviteettia en ollutkaan kokeillut aiemmin kuin kerran Ylenin Magen liikunnan abikurssilla, joten yllatyin uudelleen, kuinka hauskasta puuhasta onkaan kyse.
Keilahalli sijaitsee Round 1 -nimisessa paikassa, joka on aivan pirun suuri, kutakuinkin kaikki mahdolliset sisaurheilulajit ja -huvitukset sisaltava kompleksi. Keilaosastolla oli ainakin kolmekymmenta ellei viisikymmenta rataa, musiikki pauhasi ja 1700 jenilla per nokka sai pelata viisi pelia omaan tahtiin (parisen tuntia). Ei ollenkaan paha hinta. Olemmehan Japanissa, joten ihan peruskeilauksesta ei ollut kyse. Suurin piirtein puolen tunnin valein halli pimennettiin ja seurasi kuulutus palkinnosta, mikali seuraavalla yrityksella saisi kaadon. Aivan uskomattomalla munkilla Dan, jonka kaksi ensimmaista heittoa meni kokonaan keiloista ohi, sai paivan kolmannellaan kaadon ja palkinnon. Tyontekija antoi hanelle ensin vaaleanpunaisen kaulanauhan (sellaisen hawaijilaistyyppisen muovisine kasvustoineen kaikkineen), meni menojaan ja tuli hetken perasta takaisin kameraa ja epamaaraista litteaa esinetta kiikuttaen. Oli siis yllatten ryhmakuvan aika. Epamaarainen esine osoittautui jonkinlaiseksi huoneentauluksi, jossa valokuvat pysyvat itsestaan kiinni. Kuvan sai tietenkin myohemmin tiskilta messiin metkaksi matkamuistoksi. Yuusuke oli meista neljasta ylivoimaisesti taitavin: sai neljalla ensimmaisellaan perakkaiset kaadot noin niinkuin esimerkiksi.
Keilauksen paatyttya saimme korruptiolahjaksi ilmaislippuja UFO Catcher -nimisiin kojeisiin, joita operoimalla ompi mahdollista napata laarista pehmoleluja ynna suklaatia tahi muuta yhta hyodytonta. Muuten simppelista kojeesta hauskan teki vieressa kailottanut kasinoalueen tyontekija, jonka ainoana tehtavana vaikutti olevan ihmisten houkuttelu paikalle. Tahan paamaaraan han pyrki seuraavin tavoin: 1) huutelemalla hamaria mutta iloisia asioita hurmaavasti hymyillen ja 2) kilkuttamalla yhdessa kadessa julmetun kovaaanista messinkista kelloa. Tyosopimuksessa lienee painetun erityisen pienella prantilla jotain kuulolle mahdollisesti aiheutuvista vaurioista. Kasinoalue oli muutenkin erittain meluisa paikka, mihin kylla tottui yllattavan nopeasti samalla vaipuen transsiin "seuraavalla kerralla voitan varmasti". Toisena korruptiolahjana saamamme pelimerkit tuhlasimme kasittamattoman monimutkaiseen peliin, joka oli sekoitus pajatsoa, flipperia, rulettia ja sekopaisia tiezigga-animaatioita. Laitteen koko oli sellaista pakettiauton luokkaa, sen aarelle tosin mahtui useampia narutettavia kerrallaan.
Ehka joitakin Japaniin vaihtovuodeksi menoa harkitsevia saattaisi kiinnostaa tietaa jotain opiskelustakin, joten kerronpa siitakin vihdoin. Kuumeessa pakerrettu tasokoe osoitti kyvykkyyteni riittavan tasolle C1, mika tuli aikamoisena yllatyksena. Kanazawan yliopistossa kielen opiskelussa on tasoja seitseman, joista jokainen kestaa yhden lukukauden eli puoli vuotta: A, B, C1, C2, D, E ja F. F-tason lapaissyt ihmeaikuinen puhuu, kirjoittaa ja lukee japania teoriassa paremmin kuin keskiverto natiivi. Ensimmaisen C1-tunnin jalkeen paatin kuitenkin tiputtautua B-tasolle useammastakin syysta. Ensinnakin olin kasittaakseni luokan ainoa opiskelija, joka ei ehtinyt valipalaksi tarkoitetun kielioppikertaustehtavamonisteen loppuun annetussa ajassa. Toiseksi kirjoitan japania edelleen varsin hitaasti, enka muista kanjeja helposti. Kolmanneksi en halua tappaa itseani opiskelulla, kun nain kauaksi Suomesta olen onnistunut hankkiutumaan. Rajalan Terttu varmaan kieltaa opettaneensa minua taman jalkeen. Nain varsinkin kun ottaa huomioon, etta saman verran Jyvaskylassa kielta opiskellut Annika on kielenopetuksessa tasolla C2 ja kanjiopetuksessa tasolla D!
Mielenkiintoisimpia muita kurssejani on Japani antropologiassa ja joodoo (kepin/sauvan tie). Antropologiakurssia vetaa amerikkalainen John Ertl, joka on professoriksi varsin nuori ja tykkaa juoda paljon. Se on ollut jo ainakin kahdesti opiskelijoiden kanssa ryyppaamassa, mutta harmikseni en ole viela tuppautunut mukaan vaihtamaan ajatuksia. Jos hanen opetuksensa taso kertoo mitaan antropologian tasosta Amerikassa, sanonpahan vain etta Suomen antropologian laitokset voivat saman tien pistaa lapun luukulle. Antropologiassa jos missa tarvitaan keskustelevaa ja vaittelyyn kannustavaa kontaktiopetusta, mika ei tietenkaan sovi klassisiin suomalaisiin luonteenpiirteisiin, minka vuoksi ilmeisesti sita ei pahemmin tuhansien latakkojen maassa harrasteta. Olemme kasitelleet tahan mennessa pelkastaan Ruth Benedictia, ja olen yllattanyt itsenikin, kuinka mehuissani olen ollut taysin tutuista asioista, kun niita pyoritellaan niin taitavasti ja mielipiteita vaihdellen.
Joodoo on pala todellista toiseutta. En ymmarra, miksi en ole aiemmin aloittanut harrastamaan jotain vastaavaa. On kosmista tuntea olevansa osa vuosisatojen takaa periytyvaa urheilulajia, jossa muoto ja tarkoitus yhdistyvat niin epasopusuhtaisella ja kauniilla tavalla. Joodoosta ei varmasti olisi mitaan hyotya todellisessa uhkatilanteessa paitsi ehka silla tavalla, etta ei pelkaisi niin paljon (kun huutaa kiai!-karjaisua tarpeeksi monesti samalla kuviteltua vastustajaa sauvalla huitaisten, alkaa loytaa itsestaan aivan uusia ulottuvuuksia). Olin ekalla tunnilla todella hermostunut ja tietenkin tein kaikki pahimmat mokat juuri silloin, kun jompi kumpi opettajista oli nenan edessa kyylaamassa. Tokalla kerralla olin jo paljon tottuneempi opettajien tarkkaaviin katseisiin, enka hermoillut juuri lainkaan. Paaopettaja on taistelulajeista paljon kirjoittanut professori Heiko Bittman, jonka aidinkieli on saksa ja jolla on onneksi loistava huumorintaju. Toinen ope on pelottavin kirjastonhoitaja, jonka olen koskaan tavannut. 160-senttista naisihmista ei akkiseltaan ajattelisi kovinkaan hirvittavaksi auktoriteetiksi mutta tarvittaessa kivenkova keskittyminen ja ulkokuori kertovat toista.
Ihailen myos suorasukaista opetusmetodia, jota varmaan hyodynnetaan japanilaisissa taistelulajeissa ympari maailman. Esimerkki: Bittman-sensei pyytaa vapaaehtoista. Ryan ilmoittautuu ja menee ohjeiden mukaan perinteiseen istuma-asentoon ja aloittaa tervehdyskumarruksen. Selitysta keskeyttamatta opettaja tarttuu salamannopeasti Ryanin vasempaan kateen ja tekee varsin kivuliaan lukon painaen epaonnekkaan posken maahan. Talla han tahtoi osoittaa, kuinka on tarkeaa pitaa kyynarpaat kiinni reisissa kumarruksen aikana, jottei vihollinen kykene saamaan kasista otetta. Allekirjoittanutkin sai osansa. Hetkea myohemmin istuessani samassa asennossa Bittman-sensei kavelee luokseni ja potkaisee haarojenvaliin. Mikali han olisi edennyt sentinkaan pidemmalle, laulaisin nyt oktaavia korkeammalta.
Toissa viikonloppuna menimme paaosin britti- ja saksiporukalla hiekkarannalle Japaninmeren tuntumaan. Natiivien rantalaiffi kuulemma paattyy jo elo-syyskuussa, mita ei jarki voi kasittaa. Juu olihan siella liian kylma ilma, sellaista 25 astetta suurin piirtein. En ollut aikonut menna uimaan ollenkaan, mutta vedessa kahlattuani tulin varsin nopeasti toisiin aatoksiin. Onneksi yllani sattui olemaan seksikkaat kirkuvanpunaiset bokserit, jotka kavivat hyvin uikkareista. Merivesi oli vahintaan 23 asteista eli jopa kaltaiselleni vilukintulle erittain lamminta. Kuinkahan kauan siita on, kun olen viimeksi meressa uinut? Olin ainakin taysin unohtanut, kuinka suolaista se voikaan olla. Hiukset tuntuivat jalkeenpain silta kuin olisin pessyt ne viiteen kertaan perakanaa. ("Petteri has the straightest hair I've ever seen. L'Oreal, 'cos Petteri's worth it!" sayeth Dan) Rannalla oli jonkinmoinen suoraan ylospain sojottava puinen paalu, jonka halkaisija oli parisenkymmenta senttia. Sinnehan oli aivan pakko kiiveta tai siis yrittaa kiiveta. Huipulle paassyt en, jalkapohjaani kymmenen tikkua sain. Mutta oli se sen arvoista. Siita on kuvakin, mista paastaan luontevasti seuraavaan aiheeseen.
Hyvat immeiset. Koska en taman vuoksi tule ostamaan kameraa hyvaan aikaan ja vihaan muutenkin kuvaamista, olen pitkallisen harkinnan jalkeen tullut siihen tulokseen, etta minun on kuitenkin pakko liittya FaceBookin nimella kulkevaan maailmanlopun enteeseen. Tarkoituksenani on siis royhkeasti varastaa muiden vaihtarien sivuilta kuvia ja tallentaa niita profiilini alle. Kuvia on nimittain aikamoinen laja ja osa on taiteellisestikin arvioiden varsin onnistuneita. Ensi viikonloppuna tulen luultavasti suorittamaan taman kyseenalaisen operaation, joten olkaahan skarppina, mikali kuvia halajatte. Rauhaa ja rakkautta, ei mielenraskautta!
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Yollisiin seikkailuihin
Viime jakson spoilerista viis, nyt keskitytaan olennaiseen. Viime sunnuntaina planeettojen asento kiertoradoilla oli lopultakin kohdallaan, Marsalkan sauva optimaalisessa kulmassa ja tuulensuunta mieltaylentava, joten aidon oikean tyhjan orkesterin kokeileminen alkoi kutkuttaa yli sietokyvyn. Niinpa marssin common roomiin (vielapa suoraan kuuden [6] tunnin tutkimusmatkalta keskustaan, jalkaparkani) tiedustelemaan porukan illanviettosuunnitelmia. Kuinka ollakaan, britit ja kolme thaimaalaista olivat lahdossa seitsemalta ravintolaan illalliselle ja sielta karaokemestaan. Lyottaydyin valittomasti kimppaan. Siihen Dan: "Yay, finally the great Petteri can come!" Olin nahkaas kertonut kaikille, jotka suinkin kuunnella jaksoivat, kuinka paljon karaokesta pidankaan.
Ryhma rama suuntasi ensin siis sellaiseen perinteikkaaseen japanilaiseen raflaan, jossa kokataan omin kasin raakoja kasviksia, kalaa ja lihaa joka poydan keskelta loytyvalla kaasugrillintapaisella ja jonka nimea en nyt millaan muista. Jouduimme odottamaan huoneen vapautumista yli puoli tuntia mutta mikas siina, paikka oli oikein miellyttava ja mainitsinko jo omnipresentin perinteisyyden: saniteettitilojen ovessa ollutta sanamerkkiyhdistelmaa ei edes joukkiomme da kanji man James ollut koskaan ennen nahnyt. Kymmenhenkinen seurueemme mahtui kahden poydan aareen, jotka olivat samassa sermien rajoittamassa huoneessa. Oma poytamme paatyi lopulta tilaamaan viidelle henkilolle tarkoitetun lihalajitelman neljaan suuhun sijoitettavaksi. Ilman Alexin tutorin mukanaoloa menun tulkinta olisi luultavasti vienyt koko illan. Fontti oli erittain koristeellinen ja kirjoitus kulki ylhaalta alas, mika johtaa viela ainakin omassa paakopassani akuuttiin aivokouristukseen. Olin aivan kasittamattoman nalkainen tassa vaiheessa: kello hipoi puolta yhdeksaa ja enka ollut syonyt koko paivana lamminta ateriaa vaan ainoastaan sampylankaltaisia viljatuotteita.
Ruuan lopulta saapuessa olin valmis syomaan tarjottimen kantajineen mutta hillitsin itseni opiskellakseni eksoottista ravintolakulttuuria, jossa asiakkaan maksaman aterian maukkaus riippuu ainakin 70% hanen grillailutaidoistaan. Toisin sanoen olin jo henkisesti valmistautunut maksamaan itseni kipeaksi kenganpohjalta maistuvasta safkasta. Yllatyksekseni ruoka oli oikein hyvaa, se vaha mita sita nyt oli tai paremminkin se vaha mita sita kehtasi muiden nenan edesta vieda. En ole koskaan oikein diggaillut yhteisia tilauksia, koska nalan kukistaminen jaa haaveeksi. Aterian hinta per nena ei oikeasti ollut lainkaan paha ravintolan tason huomioiden: 2500 jenia kaljoineen ja riisineen eli parisen kymppia. Kaiken kaikkiaan aterointi oli jannittavin kokemani, koska lihasta tirisevalla rasvalla oli jatkava taipumus lietsoa poytamme pienpalo tasolle "kulmakarvat, kulmakarvat!".
Potsin tayttamisyritysta seurasi valiton spatiaalinen siirtyma kohti uutta karaokepaikkaa, jossa kukaan seurueesta ei viela ollut kaynyt. Taman viisi kilometria keskustasta sijaitsevan mestan lauluvalikoimasta loytyi yli 20 Sonata Arctican kappaletta, joten kaiken jarjen mukaan paakadun varrella sijaitsevissa laululuolissa on mahdollista hoilata lapi Leevi and the Leavingsin koko tuotanto. Muita suomalaisyhtyeita en edes muistanut etsia, koska olin niin sekaisin liki 30 Megadeth-kipaleesta. Kaikki ei-japanilaiset biisit olivat toki covereita mutta keskimaarin hyvia sellaisia. System of a Downin B.Y.O.B oli hirveimmasta paasta, mutta sen soundimaailma lieneekin vaikeasti rekonstruoitavissa. Covereiden tapauksessa vuokratun kopperoisen ison taulutv:n ruudulta oli mahdollista seurata taysin sattumanvaraisia videoita, joissa vanha pariskunta tanssi hitaasti, tarkasteltiin jannittavaa akustisten kitaroiden kokoelmaa, sukelleltiin tropiikissa ja seurattiin Jopolla kikkailevaa nuorta miesta. Noin niinkuin muutamia mainitakseni.
En oikeasti ymmarra, miten voin koskaan palata suomalaiseen karaokeen. Ainoa puuttuva elementti alkuperaisessa kokemuksessa on mielestani voluntarinen sosiaalinen itsensa hapaiseminen. Japanissa ei ilmeisesti ole lainkaan lansimaalaistyyppisia karaokebaareja, vaan seurue vuokraa aina oman huoneen, johon mahtuu korkeintaan kymmenkunta ihmista istumaan. Tama tarkoittaa myos sita, etta illassa ehtii laulamaan 1500% enemman biiseja kuin Annelissa. Ja kylla me laulettiinkin. Huoneessa oli kaksi langatonta minitietokonetta, joita hiplaamalla kaikki tapahtui. Parhaimmillaan listalla oli jonossa 18 kappaletta, mika osoittautui maksimiksi. Nomihoodai koko illaksi maksoi 3000 jenia eli ailahtelevasta vaihtokurssista riippuen siina 20-23 euroa. Jo yhden illan jalkeen kay saaliksi vaihtareiden uhreiksi joutuvia karaokeyrityksia ja odotan pelolla ensimmaista konkurssiuutista. Ne eivat mitenkaan voi jaada plussalle tuohon hintaan ottaen huomioon, etta hoilasimme nytkin yhta mittaa viisi ja puoli tuntia tilaten jatkuvasti lisaa juotavaa. Kyseisen paikan salainen ase vaikutti olevan alkoholin maaran minimointi, koska voin vaikka vannoa, etta varsin suositussa Waito Shauaa -drinkissa ei voinut olla prosenttia paria enempaa tulilienta tai sitten viinapaani on ilmastonvaihdoksen ansiosta kaksinkertaistunut.
Olen aika ylpea siita, etta menin nukkumaan viidelta, herasin keskipaivalla ja lahdin semifreesina katselemaan Kanazawan nahtavyyksia NIC-jarjeston jarjestamalle retkelle mutta siita enemman myohemmin. Great viktoly!
Ryhma rama suuntasi ensin siis sellaiseen perinteikkaaseen japanilaiseen raflaan, jossa kokataan omin kasin raakoja kasviksia, kalaa ja lihaa joka poydan keskelta loytyvalla kaasugrillintapaisella ja jonka nimea en nyt millaan muista. Jouduimme odottamaan huoneen vapautumista yli puoli tuntia mutta mikas siina, paikka oli oikein miellyttava ja mainitsinko jo omnipresentin perinteisyyden: saniteettitilojen ovessa ollutta sanamerkkiyhdistelmaa ei edes joukkiomme da kanji man James ollut koskaan ennen nahnyt. Kymmenhenkinen seurueemme mahtui kahden poydan aareen, jotka olivat samassa sermien rajoittamassa huoneessa. Oma poytamme paatyi lopulta tilaamaan viidelle henkilolle tarkoitetun lihalajitelman neljaan suuhun sijoitettavaksi. Ilman Alexin tutorin mukanaoloa menun tulkinta olisi luultavasti vienyt koko illan. Fontti oli erittain koristeellinen ja kirjoitus kulki ylhaalta alas, mika johtaa viela ainakin omassa paakopassani akuuttiin aivokouristukseen. Olin aivan kasittamattoman nalkainen tassa vaiheessa: kello hipoi puolta yhdeksaa ja enka ollut syonyt koko paivana lamminta ateriaa vaan ainoastaan sampylankaltaisia viljatuotteita.
Ruuan lopulta saapuessa olin valmis syomaan tarjottimen kantajineen mutta hillitsin itseni opiskellakseni eksoottista ravintolakulttuuria, jossa asiakkaan maksaman aterian maukkaus riippuu ainakin 70% hanen grillailutaidoistaan. Toisin sanoen olin jo henkisesti valmistautunut maksamaan itseni kipeaksi kenganpohjalta maistuvasta safkasta. Yllatyksekseni ruoka oli oikein hyvaa, se vaha mita sita nyt oli tai paremminkin se vaha mita sita kehtasi muiden nenan edesta vieda. En ole koskaan oikein diggaillut yhteisia tilauksia, koska nalan kukistaminen jaa haaveeksi. Aterian hinta per nena ei oikeasti ollut lainkaan paha ravintolan tason huomioiden: 2500 jenia kaljoineen ja riisineen eli parisen kymppia. Kaiken kaikkiaan aterointi oli jannittavin kokemani, koska lihasta tirisevalla rasvalla oli jatkava taipumus lietsoa poytamme pienpalo tasolle "kulmakarvat, kulmakarvat!".
Potsin tayttamisyritysta seurasi valiton spatiaalinen siirtyma kohti uutta karaokepaikkaa, jossa kukaan seurueesta ei viela ollut kaynyt. Taman viisi kilometria keskustasta sijaitsevan mestan lauluvalikoimasta loytyi yli 20 Sonata Arctican kappaletta, joten kaiken jarjen mukaan paakadun varrella sijaitsevissa laululuolissa on mahdollista hoilata lapi Leevi and the Leavingsin koko tuotanto. Muita suomalaisyhtyeita en edes muistanut etsia, koska olin niin sekaisin liki 30 Megadeth-kipaleesta. Kaikki ei-japanilaiset biisit olivat toki covereita mutta keskimaarin hyvia sellaisia. System of a Downin B.Y.O.B oli hirveimmasta paasta, mutta sen soundimaailma lieneekin vaikeasti rekonstruoitavissa. Covereiden tapauksessa vuokratun kopperoisen ison taulutv:n ruudulta oli mahdollista seurata taysin sattumanvaraisia videoita, joissa vanha pariskunta tanssi hitaasti, tarkasteltiin jannittavaa akustisten kitaroiden kokoelmaa, sukelleltiin tropiikissa ja seurattiin Jopolla kikkailevaa nuorta miesta. Noin niinkuin muutamia mainitakseni.
En oikeasti ymmarra, miten voin koskaan palata suomalaiseen karaokeen. Ainoa puuttuva elementti alkuperaisessa kokemuksessa on mielestani voluntarinen sosiaalinen itsensa hapaiseminen. Japanissa ei ilmeisesti ole lainkaan lansimaalaistyyppisia karaokebaareja, vaan seurue vuokraa aina oman huoneen, johon mahtuu korkeintaan kymmenkunta ihmista istumaan. Tama tarkoittaa myos sita, etta illassa ehtii laulamaan 1500% enemman biiseja kuin Annelissa. Ja kylla me laulettiinkin. Huoneessa oli kaksi langatonta minitietokonetta, joita hiplaamalla kaikki tapahtui. Parhaimmillaan listalla oli jonossa 18 kappaletta, mika osoittautui maksimiksi. Nomihoodai koko illaksi maksoi 3000 jenia eli ailahtelevasta vaihtokurssista riippuen siina 20-23 euroa. Jo yhden illan jalkeen kay saaliksi vaihtareiden uhreiksi joutuvia karaokeyrityksia ja odotan pelolla ensimmaista konkurssiuutista. Ne eivat mitenkaan voi jaada plussalle tuohon hintaan ottaen huomioon, etta hoilasimme nytkin yhta mittaa viisi ja puoli tuntia tilaten jatkuvasti lisaa juotavaa. Kyseisen paikan salainen ase vaikutti olevan alkoholin maaran minimointi, koska voin vaikka vannoa, etta varsin suositussa Waito Shauaa -drinkissa ei voinut olla prosenttia paria enempaa tulilienta tai sitten viinapaani on ilmastonvaihdoksen ansiosta kaksinkertaistunut.
Olen aika ylpea siita, etta menin nukkumaan viidelta, herasin keskipaivalla ja lahdin semifreesina katselemaan Kanazawan nahtavyyksia NIC-jarjeston jarjestamalle retkelle mutta siita enemman myohemmin. Great viktoly!
lauantai 11. lokakuuta 2008
Kananlihalla olosta ja kosmoksesta
Tajusin vahan aikaa sitten, etta eivathan nama tuotokseni oikeastaan ole bloginomaisia laisinkaan. Blogiinhan on tarkoitus kirjoittaa erinaisista tapahtumista mahdollisimman tuoreeltaan, kun taas minulla nayttaa olevan taipumus ottaa narratiivista etaisyytta elamani mysteerioihin, ennen kuin jaxan raapustaa niita ylos. Tieda sitten lieko tuo hyva vai huono asia, mutta ainakin hauskuutta piisaa luomisprosessin aallokossa...
Red Hot Chili Peppers -nimisen orkesterin keulakuva Anthony Kiedis toteaa yhtyeen elamakerrassa jotakin sen suuntaista, etta valtavimpia ja merkityksellisimpia asioita mita ihmisen on mahdollista kokea, on kokonaisvaltainen yhteenkuuluvuuden tunne luonnon kanssa. Jo sinallaan viisaan lausahduksen pontevuutta jykevoittaa mielestani sen tuleminen nymfomaanin (voix niinq tolleen ees sanoo jatkasta?!?) ja kaikkia mahdollisia ja mahdottomia mommoja vetaneen rokkarin suusta. Tarkalleen ottaen Kiedis viittaa sanomisellaan muistaakseni Kalliovuorilla kiipeilyyn kavereiden kera aamutuimaan. 10 paivan Japanissa oloni aikana olen ollut jo kolmella parituntisella kavelyretkella, mika osoittaa 200% nousua kyseisen aktiviteetin harjoittamisessa Suomessa oloon nahden. Nain siis naannyttavasta yskoskurkkukipurauhaskuumeesta huolimatta, joka alkoi osoittaa vasta eilen laantumisen merkkeja eli juuri silloin, kun pitelin vihdoin kasissani tuota mystismyytillista artefaktia, joka myos National Health Insurance -korttina tunnetaan. [Valikysymyksena esitettakoon, etta tiedatteko mita aikuistuminen on? Omien vanhempiensa piirteiden alkavaa tunnistamista omassa itsessaan. Ja se jos mika vasta lannistaa. Nimim. Uhkarohkean isan vesa]
Pitkallisen selvitystyon paatteeksi olen tullut siihen tulokseen, etta ilman kansallista sairasvakuutuskorttia sairaalassa joutuu maksamaan noin 100,00% kaikista kuluista heti paikan paalla, vaikka olisi sairasvakuutus neljasta ulkomaisesta vakuutusyhtiosta. Jalkeenpain kuluja voi tietenkin penata takaisin ties mista, mutta jos ei ole massia ja korttia messissa suolten kartoittaessa tannerta, se on voi voi. Kortilla varustettu persoona joutuu maksamaan heti vain 30 prossaa kuluista. Ymmarrettavista syista siis halusin valtella sairaalaan menoa viimeiseen saakka. Naihin syihin tulee kylla lisata viela Yhdistyneet osavaltiot, tuo likaisen talouspelin pesake, joka levittaa ongelmavyyhdettaan ympari Tellusta kasvavalla intensiteetilla. Kelatkaa: perjantaista 10. lokakuuta ennustettiin Japanin porssin synkinta sitten vuoden 1987. Kelatkaa: yhdella eurolla saa nyt abouttiarallaa 15 jenia vahemman kuin joskus syyskuun tokavikalla viikolla, eika laskun pysahtymisesta ole merkkeja. Kelatkaa: postmoderni urbaani vieraantuminen on lisaantynyt.
Krohom. Oikeasti en ole laisinkaan huolestunut, silla ainahan voin lahtea kevatlomaksi huvipuistoon esittamaan maarittelematonta pehmoleluobjektia, joka molottaa japania hassulla aksentilla (maksavat kuulemma ihan kivasti). Jos kuitenkin palattaisiin realiteetteihin, niin alkava parantumiseni on taysin sipulin ansiota. Sinansa ironista, etta aina jaksoin sen tehokkuudesta Suomessa vauhkota naapurin mummollekkin, mutta taalla jotenkin unohdin sen olemassaolon ja ostin kyseisia juureksia kaksi kokoa jumalattoman suuri 23 sentin kappalehintaan vasta viime torstaina. Kuumetta alentavien voimin tehdyista kavelyretkistani kaksi on erityisesti mainitsemisen arvoisia.
Viime viikonloppuna nakoaistimeni havaitsivat yliopistolta kaupunkiin vievalta maantielta erkanevan poluntapaisen vain kolmisen sataa metria majapaikastani. Sinnehan oli aivan pakko menna, vaikka kadet taynna ostoksia olivatkin. Polku nousi varsin jyrkasti ja mutkitellen lapi luultavasti yliopistolle kuuluvien kasvimaiden ja tyokaluvajojen. Metsaa oli niin paljon, etta tuntui silta kuin olisi kauemmaksikin siviilisaatiosta edennyt. Polkua ei selvasti oltu vahaan aikaan pahemmin tallailtu, koska laskin ainakin pari tiuta hamahakinverkkoja, jotka aika mehevasti vaikeuttivat etenemista. Japanilaiset kahdeksanjalkaiset eivat ole myrkyllisia, mutta yliluonnollisen hamahakkikauhun omaavana minun oli pakko pysahtya keraamaan rohkeuteni useampaan kertaan. Aivan suomalaisasteikolla vaaraksi arvioitavan nyppylan laelle en kyennyt etenemaan, koska yha tiheammaksi kayva aluskasvillisuus alkoi liikaa parisyttaa. Sita paitsi varsinainen polku oli jo aikaa sitten paattynyt, enka ole edelleenkaan vahaisimmassakaan maarin tietoinen takalaisesta metsassakoluamislainsaadannasta. Pari varoitustaulua ainakin huomasin, jotka vissiin kielsivat kaatuneista bambuista tehtyjen aidankaltaisten ylittamisen tai jotain. Bambumetsat ovat muuten aika lailla viela piljuuna kertaa mahtavampia kuin mita leffojen perusteella on kuvitellut. Ne nayttavat miltei keinotekoisilta kertakaikkisessa toiseudessaan suomalaisiin metsiin nahden. Ollappa kamera. Noh, kunhan euron kurssi edes aavistuksen vahvistuu, niin eikohan moinen kapistus kohta materialisoidu.
Kaksi tuntia sitten palasin toiselta erityishianolta jolkottelusessioltani. Suuntasin kaupungista ja yliopistolta poispain vain puolisen tuntia, kun akkasin synkkaan metsaan mutkitellen ja jyrkahkosti nousten etenevan paallystetyn tien. Se oli niin kapea, etta mika tahansa Mersu ei taatusti olisi sita kavunnut ilman kyljen raapiutumista rinteeseen. Tunnistamattomia puulajeja oli mielin maarin: yhdet kakkaraisesti kasvaneita, toiset kirkuvan vihrean sammaleen peittamia. Kauan pahkailin, lieko kyseessa taysin yksityiskaytossa oleva tie, joka johtaa jonkun sikarikkaan maallepako"mokille", mutta sadevesiviemaroinnin lasnaolo vakuutteli toisin. Jatkoin siis matkaani. Vasemmalla puolen tieta oli varsin jyrkka pudotus taysin kasvillisuuden peittamaan rotkontapaiseen, jonka pohjalla loiskahteli nakymaton puro. Liikenteen melua kuului vahemman kuin Jyvaskylassa, joten oli varsin helppo kuvitella itsensa sankariantropologiksi kartoittamattomilla ja kesyttamattomilla takamailla. Japanissa luonto on kuultavissa aivan eri mittakaavassa: kaskaat, vesipisarat, linnut ja tuulen vieno humina muodostivat auditiivisen paratiisini (olenhan aania rakastava henkilo) varistysten seuratessa toisiaan selkapiissa.
Tie johti lopulta jonkinlaiselle maatilalle, jonne en sentaan kehdannut tunkea karvaista barbaarisuuttani, mutta sita ennen kuulin ekaa kertaa japanilaisen mehilaisen vai ampiaisen aanen, mika johti spontaaniin 60 metrin JE-yritykseen ylamaessa. Naurakaa pois, mutta oliot tappavat Okazawa-sensein mukaan 20 japanilaista vuodessa saaden siten kyseenalaisen kunnian olla Japanin vaarallisin elukka. Voihan saarijarvelainen virsikirja sita aanta: matalampi, uhkaavampi, akaisempi ja ennen kaikkea oudompi kuin mihin olen tottunut ja pakenenhan suomalaisiakin. Elukoista puheenollen vaihtarikerrostalomme aulan ilmoitustaululla on varoitus kampusalueella havaituista karhuista, mille olemme naureskelleet huvittuneesti pitaen sita joko hyvantahtoisena yrityksena karsia yollista liikkumista ulkona tahi sekoittamisena ameriikkalaiseen Nathaniin (iso, pitkahiuksinen ja -karvainen). Tuolla metsatiella ei jostain syysta enaa naurattanut hiukkaakaan. Eraassa risteyksessa oli puuhun kiinnitetty varoitus samasta asiasta pelkastaan japaniksi ja kayttamatta samaa pikseloitynytta karhun kuvaa eri kokoihin monistettuna.
Karhuun en kuitenkaan tormannyt vaan maakrapuun. Se olin noin 5-7 senttimetria saksesta sakseen ja harjaantumattomille nakohermoilleni se nayttaytyi ihan merenrannoilla tavattavan klassisen isoveljensa pienoismallilta. Pelot- siis suloinen ohkomonkiainen santasi liikuttavaan sivulaukkaan havaittuaan vesipottiaan lahestyvan ulkomaalaisen. Rakkaan tieteenalani odottamattomista kehityskuluista huolimatta paattelin kanazawalaisen maakravun olevan huono aihe kulttuuriantropologian pro gradu -tyolle ja jatkoin matkaani miettien samalla, miten ihmeessa hallinnolla on joskus ollut niin paljon ylimaaraista rahaa, etta alle hehtaarin riisipellolle johtava karrypolku on voitu paallystaa...
SUNIIKKU PIIKKU DAYO!!!!:
- kuinka tasokokeessa kavikaan ja johtopaatokset
- ensivaikutelmia kursseilta
- taikorummutusta ala-astelaisten kanssa
Red Hot Chili Peppers -nimisen orkesterin keulakuva Anthony Kiedis toteaa yhtyeen elamakerrassa jotakin sen suuntaista, etta valtavimpia ja merkityksellisimpia asioita mita ihmisen on mahdollista kokea, on kokonaisvaltainen yhteenkuuluvuuden tunne luonnon kanssa. Jo sinallaan viisaan lausahduksen pontevuutta jykevoittaa mielestani sen tuleminen nymfomaanin (voix niinq tolleen ees sanoo jatkasta?!?) ja kaikkia mahdollisia ja mahdottomia mommoja vetaneen rokkarin suusta. Tarkalleen ottaen Kiedis viittaa sanomisellaan muistaakseni Kalliovuorilla kiipeilyyn kavereiden kera aamutuimaan. 10 paivan Japanissa oloni aikana olen ollut jo kolmella parituntisella kavelyretkella, mika osoittaa 200% nousua kyseisen aktiviteetin harjoittamisessa Suomessa oloon nahden. Nain siis naannyttavasta yskoskurkkukipurauhaskuumeesta huolimatta, joka alkoi osoittaa vasta eilen laantumisen merkkeja eli juuri silloin, kun pitelin vihdoin kasissani tuota mystismyytillista artefaktia, joka myos National Health Insurance -korttina tunnetaan. [Valikysymyksena esitettakoon, etta tiedatteko mita aikuistuminen on? Omien vanhempiensa piirteiden alkavaa tunnistamista omassa itsessaan. Ja se jos mika vasta lannistaa. Nimim. Uhkarohkean isan vesa]
Pitkallisen selvitystyon paatteeksi olen tullut siihen tulokseen, etta ilman kansallista sairasvakuutuskorttia sairaalassa joutuu maksamaan noin 100,00% kaikista kuluista heti paikan paalla, vaikka olisi sairasvakuutus neljasta ulkomaisesta vakuutusyhtiosta. Jalkeenpain kuluja voi tietenkin penata takaisin ties mista, mutta jos ei ole massia ja korttia messissa suolten kartoittaessa tannerta, se on voi voi. Kortilla varustettu persoona joutuu maksamaan heti vain 30 prossaa kuluista. Ymmarrettavista syista siis halusin valtella sairaalaan menoa viimeiseen saakka. Naihin syihin tulee kylla lisata viela Yhdistyneet osavaltiot, tuo likaisen talouspelin pesake, joka levittaa ongelmavyyhdettaan ympari Tellusta kasvavalla intensiteetilla. Kelatkaa: perjantaista 10. lokakuuta ennustettiin Japanin porssin synkinta sitten vuoden 1987. Kelatkaa: yhdella eurolla saa nyt abouttiarallaa 15 jenia vahemman kuin joskus syyskuun tokavikalla viikolla, eika laskun pysahtymisesta ole merkkeja. Kelatkaa: postmoderni urbaani vieraantuminen on lisaantynyt.
Krohom. Oikeasti en ole laisinkaan huolestunut, silla ainahan voin lahtea kevatlomaksi huvipuistoon esittamaan maarittelematonta pehmoleluobjektia, joka molottaa japania hassulla aksentilla (maksavat kuulemma ihan kivasti). Jos kuitenkin palattaisiin realiteetteihin, niin alkava parantumiseni on taysin sipulin ansiota. Sinansa ironista, etta aina jaksoin sen tehokkuudesta Suomessa vauhkota naapurin mummollekkin, mutta taalla jotenkin unohdin sen olemassaolon ja ostin kyseisia juureksia kaksi kokoa jumalattoman suuri 23 sentin kappalehintaan vasta viime torstaina. Kuumetta alentavien voimin tehdyista kavelyretkistani kaksi on erityisesti mainitsemisen arvoisia.
Viime viikonloppuna nakoaistimeni havaitsivat yliopistolta kaupunkiin vievalta maantielta erkanevan poluntapaisen vain kolmisen sataa metria majapaikastani. Sinnehan oli aivan pakko menna, vaikka kadet taynna ostoksia olivatkin. Polku nousi varsin jyrkasti ja mutkitellen lapi luultavasti yliopistolle kuuluvien kasvimaiden ja tyokaluvajojen. Metsaa oli niin paljon, etta tuntui silta kuin olisi kauemmaksikin siviilisaatiosta edennyt. Polkua ei selvasti oltu vahaan aikaan pahemmin tallailtu, koska laskin ainakin pari tiuta hamahakinverkkoja, jotka aika mehevasti vaikeuttivat etenemista. Japanilaiset kahdeksanjalkaiset eivat ole myrkyllisia, mutta yliluonnollisen hamahakkikauhun omaavana minun oli pakko pysahtya keraamaan rohkeuteni useampaan kertaan. Aivan suomalaisasteikolla vaaraksi arvioitavan nyppylan laelle en kyennyt etenemaan, koska yha tiheammaksi kayva aluskasvillisuus alkoi liikaa parisyttaa. Sita paitsi varsinainen polku oli jo aikaa sitten paattynyt, enka ole edelleenkaan vahaisimmassakaan maarin tietoinen takalaisesta metsassakoluamislainsaadannasta. Pari varoitustaulua ainakin huomasin, jotka vissiin kielsivat kaatuneista bambuista tehtyjen aidankaltaisten ylittamisen tai jotain. Bambumetsat ovat muuten aika lailla viela piljuuna kertaa mahtavampia kuin mita leffojen perusteella on kuvitellut. Ne nayttavat miltei keinotekoisilta kertakaikkisessa toiseudessaan suomalaisiin metsiin nahden. Ollappa kamera. Noh, kunhan euron kurssi edes aavistuksen vahvistuu, niin eikohan moinen kapistus kohta materialisoidu.
Kaksi tuntia sitten palasin toiselta erityishianolta jolkottelusessioltani. Suuntasin kaupungista ja yliopistolta poispain vain puolisen tuntia, kun akkasin synkkaan metsaan mutkitellen ja jyrkahkosti nousten etenevan paallystetyn tien. Se oli niin kapea, etta mika tahansa Mersu ei taatusti olisi sita kavunnut ilman kyljen raapiutumista rinteeseen. Tunnistamattomia puulajeja oli mielin maarin: yhdet kakkaraisesti kasvaneita, toiset kirkuvan vihrean sammaleen peittamia. Kauan pahkailin, lieko kyseessa taysin yksityiskaytossa oleva tie, joka johtaa jonkun sikarikkaan maallepako"mokille", mutta sadevesiviemaroinnin lasnaolo vakuutteli toisin. Jatkoin siis matkaani. Vasemmalla puolen tieta oli varsin jyrkka pudotus taysin kasvillisuuden peittamaan rotkontapaiseen, jonka pohjalla loiskahteli nakymaton puro. Liikenteen melua kuului vahemman kuin Jyvaskylassa, joten oli varsin helppo kuvitella itsensa sankariantropologiksi kartoittamattomilla ja kesyttamattomilla takamailla. Japanissa luonto on kuultavissa aivan eri mittakaavassa: kaskaat, vesipisarat, linnut ja tuulen vieno humina muodostivat auditiivisen paratiisini (olenhan aania rakastava henkilo) varistysten seuratessa toisiaan selkapiissa.
Tie johti lopulta jonkinlaiselle maatilalle, jonne en sentaan kehdannut tunkea karvaista barbaarisuuttani, mutta sita ennen kuulin ekaa kertaa japanilaisen mehilaisen vai ampiaisen aanen, mika johti spontaaniin 60 metrin JE-yritykseen ylamaessa. Naurakaa pois, mutta oliot tappavat Okazawa-sensein mukaan 20 japanilaista vuodessa saaden siten kyseenalaisen kunnian olla Japanin vaarallisin elukka. Voihan saarijarvelainen virsikirja sita aanta: matalampi, uhkaavampi, akaisempi ja ennen kaikkea oudompi kuin mihin olen tottunut ja pakenenhan suomalaisiakin. Elukoista puheenollen vaihtarikerrostalomme aulan ilmoitustaululla on varoitus kampusalueella havaituista karhuista, mille olemme naureskelleet huvittuneesti pitaen sita joko hyvantahtoisena yrityksena karsia yollista liikkumista ulkona tahi sekoittamisena ameriikkalaiseen Nathaniin (iso, pitkahiuksinen ja -karvainen). Tuolla metsatiella ei jostain syysta enaa naurattanut hiukkaakaan. Eraassa risteyksessa oli puuhun kiinnitetty varoitus samasta asiasta pelkastaan japaniksi ja kayttamatta samaa pikseloitynytta karhun kuvaa eri kokoihin monistettuna.
Karhuun en kuitenkaan tormannyt vaan maakrapuun. Se olin noin 5-7 senttimetria saksesta sakseen ja harjaantumattomille nakohermoilleni se nayttaytyi ihan merenrannoilla tavattavan klassisen isoveljensa pienoismallilta. Pelot- siis suloinen ohkomonkiainen santasi liikuttavaan sivulaukkaan havaittuaan vesipottiaan lahestyvan ulkomaalaisen. Rakkaan tieteenalani odottamattomista kehityskuluista huolimatta paattelin kanazawalaisen maakravun olevan huono aihe kulttuuriantropologian pro gradu -tyolle ja jatkoin matkaani miettien samalla, miten ihmeessa hallinnolla on joskus ollut niin paljon ylimaaraista rahaa, etta alle hehtaarin riisipellolle johtava karrypolku on voitu paallystaa...
SUNIIKKU PIIKKU DAYO!!!!:
- kuinka tasokokeessa kavikaan ja johtopaatokset
- ensivaikutelmia kursseilta
- taikorummutusta ala-astelaisten kanssa
sunnuntai 5. lokakuuta 2008
Kanazawa!
Edellisessa episodissa sankarimme ajatusprosessit tekivat tenan liikennetunneleiden ihmeen edessa. Nyt rattaat kuitenkin taas pyorivat:
Sekalainen joukkiomme saapui Kanazawaan siina kahdeksan kieppeilla illalla. Myohahkosta ajankohdasta huolimatta kokusai kooryu kaikanin (kansainvalinen talo, majapaikkani mun) aula oli lastattu tayteen residential advisoreilla ynna muulla tervetuliaiskomitealla. Edelliset paljastuivat ihkaoikeiksi ja ihqdaiksi japanilaisopiskelijoiksi, joita asuu yksi kappale per kerros viisitasoisessa kerrostalossamme. Vahan ihmetyttaa, missa vaiheessa he ehtivat opiskella yhtaan mitaan, sen verran paljon he pitavat vartiota aulan toimistossa ja common roomissa. Nyt viikonloppuna heita ei tosin ole nakynyt, varmaan vihdoin painuivat viettamaan vapaa-aikaa.
Shintaro-niminen henkilo kantoi huolen meidan toisen kerroksen asukkaiden orientaatiosta orientaalin 14-nelion huoneen saloihin. Han puhuu asukasohjaajista ylivoimaisesti parhaiten englantia, joten ymmarrysvaikeuksia ei ollut lainkaan. Asuinhuoneet on ahdettu tayteen aivan kasittamattoman korkeatasoisella varustuksella varsinkin vuokran huomioon ottaen (kutakuinkin 40-50 egea plus juoksevat): magneettisesti lampiava keitinlevy, ilmastointilaite, kosteudenpoistaja, kaasulammitin, ilmainen netti, oma wc suihkulla, jne. Kutakuinkin kaikki, mita opiskelijarenttu voi toivoa. Hieman oudosti joka kampassa on oma manuaalisesti saadettava sahkotoiminen lamminvesivaraaja, jonka kapasiteetti on ilmeisesti suunniteltu viiden minuutin suihkua varten. Noh, eipa tule turhaan lotrattua vedella. Sahkon hinnasta ei oikein ole viela hajua, mutta aika luultavasti se on kalliimpaa kuin Vetelissa (talla vuosituhannella jonain vuonna meilla oli Suomen halvin sahko, bitches), joten taytynee ottaa iisisti kuluttamisen kera.
Siita suihkussa kaymisesta tosiaan. Sita kuvaamaan lienee mahdollista antaa useitakin attribuutteja, mutta mikaan seuraavista ei taatusti kuulu joukkoon: helppo, avara, seesteinen, huoleton, ilmava tms. ylimalkaan positiiviseen vivahtava adjektiivi. Perstuntumalta arvioden tila ei kerta kaikkiaan voi olla edes neliometrin suuruinen. Ilmiselvana kettuiluna lamminvesivaraajan hallintapaneelissa on kolme ohjearvovalia celsiusasteina annettuna: kasitiski, suihku ja kylpy. Pytyn vierassa mahtuu juuri ja juuri seisomaan, joten ehka siina juuri ja juuri mahtuisi selankatkaisevan istumakylvyn pesuvadissa ottamaan. Tekee vissiin hyvaa eturauhaselle muuten. Kaytannossa vesi roiskuu aina ja kaikkialle. Karuihin oloihin videopeliolmien asteikolla hyvin sopeutuvana en muuten valittaisi lainkaan, mutta hieman arveluttaa lattian ikuinen markyys: kallistus lattiakaivoa kohti on nakojaan tuntematon aspekti japanilaisessa saniteettitilojen suunnittelussa. Seinanvierustaa kiertaa aneeminen ura, joka johtaa viemariin, mutta ongelmana on tahan mennessa ollut tarpeeksi kapean lattialastan loytaminen. Taidan kokeilla seuraavaksi leikkikalukauppaa.
Kanazawa University Student Exchange Programme A:an aloittaa tana syksyna muistaakseni 34 vaihtaria, joista vain kolme on jenkkeja, mika on ollut salainen ilonaiheeni, silla etukateen ajattelin maailmanomistajia olevan vahintaan puolet. Sitten loytyy nelja englantilaista, kaksi irkkua (mitka jutut jo tokana paivana!), ranskalaissiskokset, kolme saksalaista, puolalainen ja kutakuinkin loput ovatkin sitten kiinalaisia, korealaisia, intialaisia ja thaimaalaisia. Eniten olen tahan mennessa viettanyt aikaa Richardin, Danin (irkut), Ryanin, Alexin, Charlotten ja Jamesin kanssa (enkut) seka australialaisen Kimin kanssa.
Harmittaa vietavasti tama sairastelu, koska brittiporukka lahti jo tokana iltana karaokebaariin, jonka listalta loytyy Charlotten mukaan Sonata Arctican ja Korpiklaanin musiikkia. Ei silla, etta pitaisin kyseisista artisteista alyttomasti, mutta mielestani elamme oudossa maailmassa, jos Japanin konservatiivisen alueen puolimiljoonaisesta kaupungista loytyy parempi valikoima suomalaista metallia kuin Jyvaskylasta tahi Tampereelta. Kyseinen mesta tarjoaa myos nomihoodaita (varma kirjoitusasusta en ole). Noin tuhannen jenin hintaan (7 euroa) saa juoda niin paljon kuin kehtaa ja tarjoilivat suostuvat kantamaan poytaan kahden tunnin ajan. 'nuff said. Englantilaiset eivat ilmeisesti tosiaan jaa ainakaan ulkomailla ollessaan suomalaisille toiseksi kannisekoiluissaan. Britit kertoivat nimittain yollisista seikkailuista ala-aulassa peittelematta varmaankaan yhtaan mitaan ainakaan orveltamiseen liittyvaa. Alex oli astunut omaan laatoitukseensa, minka jalkeen taksin tilaaminen oli alkanut tuntua miehistosta houkuttelevalta vaihtoehdolta. Kunhan paranen, Kanazawan yossa tulee kaikumaan muukin kuin kaskaiden hypnoottinen siritys...
Perjantaina oli lyhyehko orientaatio vaihto-ohjelmamme sisaltoon. Meilla tulee tosiaan olemaan 20 viikkotuntia japania aina nelja kerrallaan klo 8:45-12:00. Syyslukukauden (ystavanpaivaan asti) kestavasta kurssista saa kokonaiset viisi (5) opintopistetta. Hmm, kuulostaa tarjoukselta, josta ei voi kieltaytya! Jyvaskylassa samalla tyomaaralla saisi ainakin 12 ellei 16 pojoa. Taytynee ottaa yhteytta opintoneuvontaan Suomen Ateenaan ja kysaista, olisiko miiiiiitenkaan mahdollista ottaa huomioon viikkotuntimaara pisteiden rekisterointiajan koittaessa. Infon hyodyllisinta antia oli tieto yliopiston ilmaisen terveydenhuoltokeskuksen sijainnista. Eraan aiemman sankarivaihtarin (minahan en laakariin mene, prkl!) keuhkokuumetarinalla saikytellyt ohjaaja sai viestinsa perille, joten lampsin suorinta tieta tohtorille. Samaisella ohjaajalla taytyy olla erinomainen huumorintaju, koskapa han tokaisi, notta "siella on yleensa myos englantia puhuva laakari paikalla". No ei tod.
Todettakoon varmuuden valttamiseksi, etta minulla ei ole suurta kynnysta aloittaa keskustelua japaniksi, mikali tiedan, etta minulla on edes jonkinlaiset mahdollisuudet ymmartaa ja tehda itseni ymmarretyksi. Hieman kuitenkin arvelutti, etta mitenhan tuon laaketiedesanaston kanssa sujuu. Vastaanottotiskin hoitaja ei tietenkaan puhunut sanaakaan englantia. Olen kohtalaisen ylpea siita, etta osasin mittavia valmisteluja tekematta sanoa japaniksi "Sainpa harmikseni flunssan", mika kertonee samalla jotain keskusteluvaihtoehtojeni rajallisuudesta. Sitten piti kirjoittaa nimi katakanoilla ja voi pojat etta havetti, kun menin jo lupaamaan kykenenevani tahan niin kovin haasteelliseen ja epatavalliseen tehtavaan, minka jalkeen aivokuoreni valittomasti rekisteroi tuntemuksen imminentista kykenemattomyydestani. Vahan sama kuin tunnusluvun voi unohtaa, kun se pitaa odottamatta tietaa vaikkapa kaupan kassalla ja on unohtanut sirukorttilukijoiden olemassaolon. Onneksi lansimaiset aakkoset olivat daijoobudesuyo.
Mukava hoitajatati lykkasi kateen kuumemittarin. Mina penkille ja vehje kainaloon. Yllatyin oikeasti saadusta lukemasta ja vahan saikahdinkin, silla mittari naytti 37.7 C. Nain siis immeisella, jolla normaali ruumiinlampo on tasoa "kalmo". Saikahdysta ei ainakaan lieventanyt se, etta olin aiemmin keskipaivalla kuumimpaan aikaan kaynyt tunnin-parin kavelyretkella useankin jyrkan maen nousten. Mittausoperaation paatyttya paasin heti laakarin luo, joka oli tarpeeksi vanha ollakseen isoisoisani noin niinkun ryppyjen ja maksalaiskien asteikolla mitattuna. Katsoi kurkun, kuunteli keuhkot ja koetti kaularauhaset. Vain yhden kysymyksen merkitys jai taysin hamaran peittoon, mutta se ei voinut olla mitaan tarkeaa, koska maaratty kahden paivan ilmainen laakesetti ei ole johtanut komplikaatioihin. Sain neljat eri pillerit kolmesti paivassa imaistaviksi ja lisaksi suolojauhepussin kurlattavaksi. Sama hoitajatati esitti varsin toimivan pantomiimi esityksen toimenpiteesta: jauhe lasiin, vetta, sekoitetaan, paa taakse, karakarakarakara ja pthui. Kollega nauroi kuset housuissa.
Sekalainen joukkiomme saapui Kanazawaan siina kahdeksan kieppeilla illalla. Myohahkosta ajankohdasta huolimatta kokusai kooryu kaikanin (kansainvalinen talo, majapaikkani mun) aula oli lastattu tayteen residential advisoreilla ynna muulla tervetuliaiskomitealla. Edelliset paljastuivat ihkaoikeiksi ja ihqdaiksi japanilaisopiskelijoiksi, joita asuu yksi kappale per kerros viisitasoisessa kerrostalossamme. Vahan ihmetyttaa, missa vaiheessa he ehtivat opiskella yhtaan mitaan, sen verran paljon he pitavat vartiota aulan toimistossa ja common roomissa. Nyt viikonloppuna heita ei tosin ole nakynyt, varmaan vihdoin painuivat viettamaan vapaa-aikaa.
Shintaro-niminen henkilo kantoi huolen meidan toisen kerroksen asukkaiden orientaatiosta orientaalin 14-nelion huoneen saloihin. Han puhuu asukasohjaajista ylivoimaisesti parhaiten englantia, joten ymmarrysvaikeuksia ei ollut lainkaan. Asuinhuoneet on ahdettu tayteen aivan kasittamattoman korkeatasoisella varustuksella varsinkin vuokran huomioon ottaen (kutakuinkin 40-50 egea plus juoksevat): magneettisesti lampiava keitinlevy, ilmastointilaite, kosteudenpoistaja, kaasulammitin, ilmainen netti, oma wc suihkulla, jne. Kutakuinkin kaikki, mita opiskelijarenttu voi toivoa. Hieman oudosti joka kampassa on oma manuaalisesti saadettava sahkotoiminen lamminvesivaraaja, jonka kapasiteetti on ilmeisesti suunniteltu viiden minuutin suihkua varten. Noh, eipa tule turhaan lotrattua vedella. Sahkon hinnasta ei oikein ole viela hajua, mutta aika luultavasti se on kalliimpaa kuin Vetelissa (talla vuosituhannella jonain vuonna meilla oli Suomen halvin sahko, bitches), joten taytynee ottaa iisisti kuluttamisen kera.
Siita suihkussa kaymisesta tosiaan. Sita kuvaamaan lienee mahdollista antaa useitakin attribuutteja, mutta mikaan seuraavista ei taatusti kuulu joukkoon: helppo, avara, seesteinen, huoleton, ilmava tms. ylimalkaan positiiviseen vivahtava adjektiivi. Perstuntumalta arvioden tila ei kerta kaikkiaan voi olla edes neliometrin suuruinen. Ilmiselvana kettuiluna lamminvesivaraajan hallintapaneelissa on kolme ohjearvovalia celsiusasteina annettuna: kasitiski, suihku ja kylpy. Pytyn vierassa mahtuu juuri ja juuri seisomaan, joten ehka siina juuri ja juuri mahtuisi selankatkaisevan istumakylvyn pesuvadissa ottamaan. Tekee vissiin hyvaa eturauhaselle muuten. Kaytannossa vesi roiskuu aina ja kaikkialle. Karuihin oloihin videopeliolmien asteikolla hyvin sopeutuvana en muuten valittaisi lainkaan, mutta hieman arveluttaa lattian ikuinen markyys: kallistus lattiakaivoa kohti on nakojaan tuntematon aspekti japanilaisessa saniteettitilojen suunnittelussa. Seinanvierustaa kiertaa aneeminen ura, joka johtaa viemariin, mutta ongelmana on tahan mennessa ollut tarpeeksi kapean lattialastan loytaminen. Taidan kokeilla seuraavaksi leikkikalukauppaa.
Kanazawa University Student Exchange Programme A:an aloittaa tana syksyna muistaakseni 34 vaihtaria, joista vain kolme on jenkkeja, mika on ollut salainen ilonaiheeni, silla etukateen ajattelin maailmanomistajia olevan vahintaan puolet. Sitten loytyy nelja englantilaista, kaksi irkkua (mitka jutut jo tokana paivana!), ranskalaissiskokset, kolme saksalaista, puolalainen ja kutakuinkin loput ovatkin sitten kiinalaisia, korealaisia, intialaisia ja thaimaalaisia. Eniten olen tahan mennessa viettanyt aikaa Richardin, Danin (irkut), Ryanin, Alexin, Charlotten ja Jamesin kanssa (enkut) seka australialaisen Kimin kanssa.
Harmittaa vietavasti tama sairastelu, koska brittiporukka lahti jo tokana iltana karaokebaariin, jonka listalta loytyy Charlotten mukaan Sonata Arctican ja Korpiklaanin musiikkia. Ei silla, etta pitaisin kyseisista artisteista alyttomasti, mutta mielestani elamme oudossa maailmassa, jos Japanin konservatiivisen alueen puolimiljoonaisesta kaupungista loytyy parempi valikoima suomalaista metallia kuin Jyvaskylasta tahi Tampereelta. Kyseinen mesta tarjoaa myos nomihoodaita (varma kirjoitusasusta en ole). Noin tuhannen jenin hintaan (7 euroa) saa juoda niin paljon kuin kehtaa ja tarjoilivat suostuvat kantamaan poytaan kahden tunnin ajan. 'nuff said. Englantilaiset eivat ilmeisesti tosiaan jaa ainakaan ulkomailla ollessaan suomalaisille toiseksi kannisekoiluissaan. Britit kertoivat nimittain yollisista seikkailuista ala-aulassa peittelematta varmaankaan yhtaan mitaan ainakaan orveltamiseen liittyvaa. Alex oli astunut omaan laatoitukseensa, minka jalkeen taksin tilaaminen oli alkanut tuntua miehistosta houkuttelevalta vaihtoehdolta. Kunhan paranen, Kanazawan yossa tulee kaikumaan muukin kuin kaskaiden hypnoottinen siritys...
Perjantaina oli lyhyehko orientaatio vaihto-ohjelmamme sisaltoon. Meilla tulee tosiaan olemaan 20 viikkotuntia japania aina nelja kerrallaan klo 8:45-12:00. Syyslukukauden (ystavanpaivaan asti) kestavasta kurssista saa kokonaiset viisi (5) opintopistetta. Hmm, kuulostaa tarjoukselta, josta ei voi kieltaytya! Jyvaskylassa samalla tyomaaralla saisi ainakin 12 ellei 16 pojoa. Taytynee ottaa yhteytta opintoneuvontaan Suomen Ateenaan ja kysaista, olisiko miiiiiitenkaan mahdollista ottaa huomioon viikkotuntimaara pisteiden rekisterointiajan koittaessa. Infon hyodyllisinta antia oli tieto yliopiston ilmaisen terveydenhuoltokeskuksen sijainnista. Eraan aiemman sankarivaihtarin (minahan en laakariin mene, prkl!) keuhkokuumetarinalla saikytellyt ohjaaja sai viestinsa perille, joten lampsin suorinta tieta tohtorille. Samaisella ohjaajalla taytyy olla erinomainen huumorintaju, koskapa han tokaisi, notta "siella on yleensa myos englantia puhuva laakari paikalla". No ei tod.
Todettakoon varmuuden valttamiseksi, etta minulla ei ole suurta kynnysta aloittaa keskustelua japaniksi, mikali tiedan, etta minulla on edes jonkinlaiset mahdollisuudet ymmartaa ja tehda itseni ymmarretyksi. Hieman kuitenkin arvelutti, etta mitenhan tuon laaketiedesanaston kanssa sujuu. Vastaanottotiskin hoitaja ei tietenkaan puhunut sanaakaan englantia. Olen kohtalaisen ylpea siita, etta osasin mittavia valmisteluja tekematta sanoa japaniksi "Sainpa harmikseni flunssan", mika kertonee samalla jotain keskusteluvaihtoehtojeni rajallisuudesta. Sitten piti kirjoittaa nimi katakanoilla ja voi pojat etta havetti, kun menin jo lupaamaan kykenenevani tahan niin kovin haasteelliseen ja epatavalliseen tehtavaan, minka jalkeen aivokuoreni valittomasti rekisteroi tuntemuksen imminentista kykenemattomyydestani. Vahan sama kuin tunnusluvun voi unohtaa, kun se pitaa odottamatta tietaa vaikkapa kaupan kassalla ja on unohtanut sirukorttilukijoiden olemassaolon. Onneksi lansimaiset aakkoset olivat daijoobudesuyo.
Mukava hoitajatati lykkasi kateen kuumemittarin. Mina penkille ja vehje kainaloon. Yllatyin oikeasti saadusta lukemasta ja vahan saikahdinkin, silla mittari naytti 37.7 C. Nain siis immeisella, jolla normaali ruumiinlampo on tasoa "kalmo". Saikahdysta ei ainakaan lieventanyt se, etta olin aiemmin keskipaivalla kuumimpaan aikaan kaynyt tunnin-parin kavelyretkella useankin jyrkan maen nousten. Mittausoperaation paatyttya paasin heti laakarin luo, joka oli tarpeeksi vanha ollakseen isoisoisani noin niinkun ryppyjen ja maksalaiskien asteikolla mitattuna. Katsoi kurkun, kuunteli keuhkot ja koetti kaularauhaset. Vain yhden kysymyksen merkitys jai taysin hamaran peittoon, mutta se ei voinut olla mitaan tarkeaa, koska maaratty kahden paivan ilmainen laakesetti ei ole johtanut komplikaatioihin. Sain neljat eri pillerit kolmesti paivassa imaistaviksi ja lisaksi suolojauhepussin kurlattavaksi. Sama hoitajatati esitti varsin toimivan pantomiimi esityksen toimenpiteesta: jauhe lasiin, vetta, sekoitetaan, paa taakse, karakarakarakara ja pthui. Kollega nauroi kuset housuissa.
perjantai 3. lokakuuta 2008
Sumimasen. Wakarimasen.
En ole koskaan tietaakseni kirjoittanut paivakirjaa saati blogia, joten mita ikina jatkossa seuraakaan, irtisanoudun vastuusta taysin siirtaakseni sen sinulle, rakas lukija. Tastakin huolimatta tarkoituksenani on kuitenkin tehda muistiinpanoja vaihtovuodestani Japanissa ihan senkin takia, etta wanhana eli vuoden ja yhden paivan paasta siita viela jotakin muistaisin. Aloittakaamme.
Miltei yhdeksan tunnin yolennon jalkeen havaitsin onnistuneeni persoonani siirtamispyrkimyksissa Osakan kansainvaliselle lentokentalle keskiviikkona 1. lokakuuta armon vuonna 2008 noin klo 11:50 paikallista aikaa. Laumaelain kun en ole, muiden jatkaessa suoraan sukkulalla (SHATTORU, hmm...?) byrokraattisiin maahansaapumismuodollisuuksiin allekirjoittanut kaveli hitaahkosti mutta varmasti kohti lahinta eriota. Laumasta eroamispaatokseen ei tietenkaan mitenkaan vaikuttanut vatsaontelossani tasaisesti voimistunut kaasunmuodostus. Menematta liiallisiin yksityiskohtiin totean vain, etta kyseessa oli ylivoimaisesti tahanastisen olemassaoloni tyydyttavin suolentyhjennys. Tilannetta havainnollistamaan olen laatinut seuraavan antropologisen kaavan:
38 asteen kuume x toinen lento elamassa x nukkumattomuus 24 tuntiin
= la catastrophe maximale et le savoir vivre ou quelque chose d'autre
Saniteettitiloissa kuuloelimiani hivellyt perinteinen japanilainen kotovetoinen kansanmusiikki iski tajuntaan ehka ensimmaista kertaa sen oivalluksen, etta nyt ei olla enaa Harmassa. Lentokentta tuntui kasittamattoman autiolta, kunnes menin sukkulalla paarakennukseen. Sekaan ei tosin vetanyt vaenpaljoudessa vertoja Helsinki-Vantaalle, ilmeisesti japanilaiset eivat pahemmin lentele keskella viikkoa ja voisikohan keskipaivalla olla mitaan tekemista asian kanssa, kyseli Tero Anteroterolta ihmetteleva ilme kasvoillaan.
Kolmen paivan kokemuksen syvalla rintaaanella uskallan jo todeta, etta Japani on palveluyhteiskuntien paratiisi. Proseduuri, jota Suomessa hoitaisi neljasosa tyontekijaa, on Japanissa nelihenkisen osaston jaoston vastuulla (esim. asiakkaiden jonoihin asettaminen byrokratiapesakkeissa, kaupan kassa, jne.). Mutta olenko eksyksissa. Kylla. Osakan kentalta matkan oli maara jatkua vasta klo 18:00 illalla jumbotaksilla, kunhan kaikki kyytiin ilmoittautuneet vaihtarit olisivat saapuvilla. Onneksi niin pitkaan ei tarvinnutkaan odottaa, silla lopulta paasimme matkaan jo kahdelta ja risat. Ajopelimme osoittautui kokonaiseksi linja-autoksi, jossa matka taittui varsin mukavasti tokkuraisesta ja kuumeisesta olotilasta huolimatta. Kuljettajina toimi kaksi erittain sympaattista vanhaa miesta, joista hyvahampainen puhui englantia kaksi sanaa (toiretto ja oorraito) puolipurukalustoisen antaessa hurmaavan hymynsa hoitaa kommunikaation japaninkielen ohella.
Matkanteossa oli jotakin kertakaikkisen kaunista, sujuvaa, taitavaa ja tasmallista. Kuskit ajoivat kuin enkelit tehden erittain luonnollisia ja ei-vaarallisia ohituksia. Kuljettaja vaihtui tasmalleen matkan puolivalissa ja taukoja pidettiin kolme luultavasti minuutintarkoin valein. Toki sujuvaan ajoon vaikutti se, etta miltei koko matka ajettiin paavaylia pitkin, joilla on kaksi kaistaa samaan suuntaan vastakkaisten kaistojen ollessa niin kaukana terasaidan ja ruohokaistan takana, etta niita luulisi kokonaan toiseksi tieksi. Lyon vetoa, etta ajokaistat ovat Japanissa ainakin metrin Suomea kapeammat. Meno tuntui siksi valilla melko hurjapaiselta, vaikka ylinopeutta ei ollut tippaakaan. Osakasta Kanazawaan johtavalla rannikkoseutuvaylalla on erittain paljon tunneleita, joista pisin oli vahan alle kolme kilometria ja joista joka ainoassa oli noin 200 metrin valein lankapuhelin! Etta repikaa siita japanilaista suunnitelmallisuutta.
Seuraavassa osassa (SUNIIKKU PIIKKU DESUYO!!!!!!!!!!!!):
Miltei yhdeksan tunnin yolennon jalkeen havaitsin onnistuneeni persoonani siirtamispyrkimyksissa Osakan kansainvaliselle lentokentalle keskiviikkona 1. lokakuuta armon vuonna 2008 noin klo 11:50 paikallista aikaa. Laumaelain kun en ole, muiden jatkaessa suoraan sukkulalla (SHATTORU, hmm...?) byrokraattisiin maahansaapumismuodollisuuksiin allekirjoittanut kaveli hitaahkosti mutta varmasti kohti lahinta eriota. Laumasta eroamispaatokseen ei tietenkaan mitenkaan vaikuttanut vatsaontelossani tasaisesti voimistunut kaasunmuodostus. Menematta liiallisiin yksityiskohtiin totean vain, etta kyseessa oli ylivoimaisesti tahanastisen olemassaoloni tyydyttavin suolentyhjennys. Tilannetta havainnollistamaan olen laatinut seuraavan antropologisen kaavan:
38 asteen kuume x toinen lento elamassa x nukkumattomuus 24 tuntiin
= la catastrophe maximale et le savoir vivre ou quelque chose d'autre
Saniteettitiloissa kuuloelimiani hivellyt perinteinen japanilainen kotovetoinen kansanmusiikki iski tajuntaan ehka ensimmaista kertaa sen oivalluksen, etta nyt ei olla enaa Harmassa. Lentokentta tuntui kasittamattoman autiolta, kunnes menin sukkulalla paarakennukseen. Sekaan ei tosin vetanyt vaenpaljoudessa vertoja Helsinki-Vantaalle, ilmeisesti japanilaiset eivat pahemmin lentele keskella viikkoa ja voisikohan keskipaivalla olla mitaan tekemista asian kanssa, kyseli Tero Anteroterolta ihmetteleva ilme kasvoillaan.
Kolmen paivan kokemuksen syvalla rintaaanella uskallan jo todeta, etta Japani on palveluyhteiskuntien paratiisi. Proseduuri, jota Suomessa hoitaisi neljasosa tyontekijaa, on Japanissa nelihenkisen osaston jaoston vastuulla (esim. asiakkaiden jonoihin asettaminen byrokratiapesakkeissa, kaupan kassa, jne.). Mutta olenko eksyksissa. Kylla. Osakan kentalta matkan oli maara jatkua vasta klo 18:00 illalla jumbotaksilla, kunhan kaikki kyytiin ilmoittautuneet vaihtarit olisivat saapuvilla. Onneksi niin pitkaan ei tarvinnutkaan odottaa, silla lopulta paasimme matkaan jo kahdelta ja risat. Ajopelimme osoittautui kokonaiseksi linja-autoksi, jossa matka taittui varsin mukavasti tokkuraisesta ja kuumeisesta olotilasta huolimatta. Kuljettajina toimi kaksi erittain sympaattista vanhaa miesta, joista hyvahampainen puhui englantia kaksi sanaa (toiretto ja oorraito) puolipurukalustoisen antaessa hurmaavan hymynsa hoitaa kommunikaation japaninkielen ohella.
Matkanteossa oli jotakin kertakaikkisen kaunista, sujuvaa, taitavaa ja tasmallista. Kuskit ajoivat kuin enkelit tehden erittain luonnollisia ja ei-vaarallisia ohituksia. Kuljettaja vaihtui tasmalleen matkan puolivalissa ja taukoja pidettiin kolme luultavasti minuutintarkoin valein. Toki sujuvaan ajoon vaikutti se, etta miltei koko matka ajettiin paavaylia pitkin, joilla on kaksi kaistaa samaan suuntaan vastakkaisten kaistojen ollessa niin kaukana terasaidan ja ruohokaistan takana, etta niita luulisi kokonaan toiseksi tieksi. Lyon vetoa, etta ajokaistat ovat Japanissa ainakin metrin Suomea kapeammat. Meno tuntui siksi valilla melko hurjapaiselta, vaikka ylinopeutta ei ollut tippaakaan. Osakasta Kanazawaan johtavalla rannikkoseutuvaylalla on erittain paljon tunneleita, joista pisin oli vahan alle kolme kilometria ja joista joka ainoassa oli noin 200 metrin valein lankapuhelin! Etta repikaa siita japanilaista suunnitelmallisuutta.
Seuraavassa osassa (SUNIIKKU PIIKKU DESUYO!!!!!!!!!!!!):
- Pezquito saapuu Kanazawaan ja tapaa huipputyyppeja
- Pezquito yrittaa ottaa suihkun wc-istuimen ylapuolella
- Pezquito menee laakariin
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
