Unilukkari uhoaa untuvikoille

Tassa kesaloman levossa ja rauhassa alkoi kummasti tuntua silta, etta en ole aivan tayttanyt velvollisuuksiani mahdollisesti vaihtovuotta Japanissa harkitsevia olentoja kohtaan. Tamanpa vuoksi kymmenennessa (!) blogimerkinnassani tulen tarkastelemaan erinaisia vaihtovuoden ilojen maksimointiin ja surujen minimointiin liittyvia asioita teemalla "Alkaa tehko niin kuin mina, vaan niin kuin mina sanon". Varmaankaan laheskaan kaikkea hyodyllista en muista mainita, minka vuoksi kehotaan esittamaan kinkkiset kysymyksenne kommenttiosastolla. Lupaan kasi Cthulhu-reliikilla vastata joka ikiseen.

1. Liitytaan niihin klubeihin tahi rinkeihin heti (部 / サークル)

Olettaen etta suurimmalla osalla Japaniin vaihtoon hakevista on paamaarana biletyksen ohella oppia paikallista lingoa sanoisin etta ylivoimaisesti tarkein asia on japanilaisten ystavien haaliminen, ja mistaan niita ei helpommalla saa kuin yhteisista harrastuksista. Joka ainoassa japanilaisessa kouluntapaisessa on maarattomasti erilaisia klubeja ja rinkeja, jotka ovat jarjestaytyneet milloin minkakin harrasteen tai ajanvietteen ymparille. Nyrkkisaantona klubit ovat tiukkapipoisempia, jolloin tapaamisia saattaa olla kuusikin kertaa viikossa kuten Kanazawan kendoklubissa. Ringit ovat enemman fiilistelyyn kuin maineeseen ja kunniaan tahtaavia, joten kerran viikossa kokoontuminen on normi. Spatiaalis-temporaalisen tihentyman freqvenssi riippuu kuitenkin aina klubista/ringista, minka vuoksi kandee ihan ennakkoluulottomasti ottaa itse selvaa ja kysella.

Itse liityin Wander Vogeliin vasta toisen lukukauden alkaessa eli viime huhtikuussa. Jalkiviisaasti paljon sujuvammin vaantaisin japania nyt, mikali olisin liittynyt siihen heti lokakuussa. Asia on nahkaas niin, etta japanin puhekieli poikkeaa kohteliaasta kielesta huomattavasti enemman kuin vaikkapa englannin tai oikeastaan minka tahansa muun tuntemani kielen kohdalla. En nakisi tata vain harhaisen mieleni illuusiona, silla loppujen lopuksi se, lausutaanko sama verbi viiden vai kahden tavun pituisena vaikeuttanee Kielo Kaantajankin kohdalla kummasti tositilanteessa ymmartamista. Ainakin Kanazawan vaihtaritalossa pyorii kivasti natiiveja muutenkin mutta voin kertoa, etta on aivan eri asia puhua japania yhden henkilon kanssa kerrallaan (joka yleensa viela puhuu hitaasti ja vaihtariressukan nakokulman huomioon ottaen) kuin yrittaa ymmartaa ja tulla ymmarretyksi viiden laheisen ystavan palattaessa toisilleen normitahtia. Loppukaneettina kandee jo heti alussa pyrkia eroon jalkeenjaaneesta asenteesta, jossa pelataan kuset housuissa virheiden tekemista ja mietitaan lauseet loppuun asti ennen leipalaven avaamista. Allekirjoittaneen pyrkimykset jatkuvat edelleen.

2. Hommataan ennen lahtoa luottokortti, jolla tehdyista kateisnostoista ulkomailla menee *mahdollisimman vahan* valista

Kunnianarvoisa Kanazawan yliopiston vaihto-opiskelijatoimisto suosittelee Jasso-stipendin saajille (penteleet!) tilin avaamista postipankista ja muille Hokkoku-nimisesta pankkiiriliikkeesta. Kuulemani mukaan postipankin tilissa on semmoinen hauska juttu, etta asiakas ei voi puoleen vuoteen siirtaa tahi vastaanottaa rahaa ulkomailta omalle tililleen. (...) (...) (...) Varmuuden valttamiseksi viela kerran: postipankin asiakkaalla ei ole siis oikeutta itse siirtaa omasta selkanahastaan eika myoskaan vastaanottaa lahjana monetaarisia yksikoita ulkomailta omalle omituiselle tililleen puolen vuoden ajan tilin avaamisesta. Ei kait siina, komiat pelit! Ei kuitenkaan kannata liikaa huolestua, silla kuten niin monen muun asian kohdalla Japanissa, periksi antamaton kyselija palkitaan ja mahdottomaksi vaitetty asia mahdollistuu.

Keski-Suomen Osuuspankista kun siirtaa halvimmalla eli hitaimmalla mahdollisella metodilla patakkaa Hokkokun tilille, valista nykaistaan noin 18-22 euroa kaiken kaikkiaan. Om pappa betalade, eihan siina mitaan ongelmaa olisikaan. Ei tarvinne siis taman kummemmin perustella halvan luottokortin tuomaa onnea. Ainakin Osuuspankissa opiskelijalle myonnettavan Visan nostoraja kuukaudessa on tosin kiveen kirjoitettu 1000 euroa, joka on vahemman mita ensinakemalta tuntuu, silla laskutuskaudesta johtuen todellinen nostoraja on monissa tilanteissa yllattaen paljon vahemman. Saksalaisella Richardilla on luottokortti vain netissa toimivasta pankista, jolla ei mene mitaan valista nostomaasta riippumatta. En meinannut millaan uskoa, mutta kai se on pakko. Hakemukset vetamaan!

3. Tutorin kanssa kannykkaa ostettaessa muistetaan yrittaa minimoida kaikki kusetuspalvelut ja jos ei onnaa, palataan kuukauden paasta uudelleen

Useimmat vaihtarit paatyivat hankkimaan mobiilitelefoonin Softbankista (*koh* one o' these days i'll toss a fuckin' bomb in that place *koh*), joka taitaa juuri nyt olla Japanin toiseksi tai kolmanneksi suurin operaattori. Saman operaattorin kayttajien valilla puhelut ja emailit ovat ilmaisia 95% viikosta, mika on hienoa, mutta kuukausimaksut kompensoivat ihan riittavasti. Ensimmainen kuukausi maksoi Softbankissa 5000 jenia eli liikaa ja tallakin hetkella laskuni on yha 2000 jenia riippumatta siita, kuinka paljon olen todellisuudessa puhelinta naprannyt. Perimatieto kertoo, etta onnekkaat ja sinnikkaat olennot ovat saaneet kuukausimaksun alas 480 jeniin. Kehotan yrittamaan.

4. Venytetaan Suomessa pennia ja ostetaan Japanissa riisikeitin ekalla viikolla

Japani on hintatasoltaan kallis, siita ei paase mihinkaan. Ennen vaihtokurssin romahdusta kaikki olisi ollut opiskelijalle tasoa 'siedettava' mut eipa enaa. Tama ei toki koske alkomahoolia, joka on yksiselitteisesti edelleen halpaa Suomeen verrattuna tai viimeistaan hinta/laatusuhde huomioitaessa. Suunnattomasti tosin auttaa ainakin Kanazawassa se, etta vaihtaritalossa asuminen on rikollisen halpaa: vuokra vesineen, kaasuineen, sahkoineen seka yhteiskaytto- ja futonmaksuineen tekee tollaiset 11500-12500 jenia kuussa eli 84-92 eukkoa.

Mikali jaxaa itse vaantaa safkaa paivittain, tulee halvaksi. Vaikka riisi on kalliimpaa kuin Suomessa, se on silti edelleen verrattain halpaa ja tuhat kertaa herkullisempaa. Tehokasta ruuanlaittoa varten riisikeitin on yksinkertaisesti pakollinen ostos, koska magneettiliedessa on levyja tasan yksi. Lisaksi riisikeitinta on mahdoton kayttaa virheellisesti ja silla kokattu riisi on taivaallisen hyvaa. Olisi pitanyt ostaa todellakin. Siirsin ostamista niin kauan, etta lopulta en nahnyt sita enaa kustannustehokkaana ostoksena kahta kesakuukautta varten kun muutenkin tulee syotya niin paljon ulkona.

Sellaista. En puhu mitaan seuraavasta paivityksesta, koska se ei kuitenkaan toteudu. Haluaisin kuitenkin kovasti kertoa kahdesta Fujista: vuoresta ja huvipuistosta...

Hymyilee maailman kanssa

Sunnuntain huominen paljastuikin torstaiksi. Lomareissulta palattuani olen kokenut jonkinlaisen muodonmuutoksen yon olennoksi, jolle aurinko on tuntematon taivaankappale. Tanaan kylla tuli koettua aamunsarastus aavemaisen tyhjassa Kanazawassa, mutta ei silla tavalla kuin mamma ja pappa toivoisivat, vaan kavellessani yksin keskustasta kotiin biletyksen paatteeksi. Olen kai tietyissa asioissa keskivertoa spartalaisempi, vaikka armeijan ankeudesta laksinkin kesken kaiken pois, silla en pida tunnin kavelymatkaa baari-illan jalkeen minaan. Raitista rannikkoilmaa jannittavien kujien, rakennusten ja puistojen paljoudessa, mikapa nottei! Ja jaetunkin taksin hinnalla saa viela taysipainoisen aterian, joten saatan kuulla sisaisen Roope Ankkani hihkuvan joka askeleella.

Eilisillasta on pakko kertoa viela sen verran, etta menimme kahden ja puolen tunnin nomihoodaille baariin, jossa baarimikot ja omistaja soittivat livena musiikkia. Vastaava on Japanissa seurueen natiivien mukaan todella harvinaista, ja he taisivat olla itsekin ensi kertaa livebandia kuulemassa baarissa. Eras matkassa ollut thaimaalainen tutkija-opiskelija tuntee kaikkeen thaimaalaiseen hulluna olevan japanilaisen omistajan, joten saimme mehevat alennukset. Settilistalla oli paaasiassa vanhaa rock 'n' rollia mutta myos esimerkiksi Macarena (!). Nyt kun on japanilaisista kyse, niin ei varmaan yllata ketaan se, etta bandi oli tasoa ylimaallinen: kitaristi veti hatusta paheaa sooloa toinen toisensa peraan ja rumpuja soittanut omistaja lauloi samanaikaisesti erittain hyvin aannettya ameriikkaa. Basisti hoiti hommansa myos ja viimeisena vaan ei todellakaan vahaisimpana nelikon taydellisti kosketinsoittaja, jonka kuviot hatistivat viimeisenkin norsunvitun pois lasnaolijoiden kasvoilta. Taisi olla jonkun Elviksen kipaleen aikana, kun homma lahti nousuun jos ei nyt aivan lapasesta. Thaimaalaisten raahattua kovasti vastustelleen ynna yha liian selvan Pezquiton tanssilattialle ei mennyt aikaakaan, kun baarin kaikki tuntemattomat japanilaiset olivat intohimoisesti messissa esittelemassa tanssi-liikkeitaan. Kyllahan niita kelpasikin esitella: en tieda mista noita Elvis-kopioita tassa saarivaltiossa oikein sikiaa, mutta niita nakojaan loytyy muualtakin kuin Shibuyasta ja ne oli kaikki aivan liian taitavia normibaarikarpasiksi.

Kanazawasta Niigataan

Jos nyt vahitellen yrittaisin kertoa siita lomareissusta. Miesvahvuuteen lukeutui siis Ryan, Richard, Alex, Dominick, Richard ja mina. Lahdimme Niigataa kohti linja-autolla aikaan "liian varhain" keskiviikkona helmikuun 18. paiva. Kasittamaton tuurimme kulkuneuvojen aikataulujen suhteen muodostui heti ekana paivana ja kesti koko reissun ajan, silla olimme pysakilla vaivaiset viisi minuuttia etuajassa raahattuamme ruhomme kapsakkeineen kaikkineen lapi hangen valkoisen noin parin kilsan verran. Voin kertoa, etta taalla ei jalkakaytavia aurata kuin aarimmaisessa hadassa. Varsinainen kohdelinjurimme starttasi vasta tuntia myohemmin Kenrokuen-puiston pysakilta, joten paasimme ennen lahtoa nakemaan puiston lumivalkoisessa ihanuudessaan viela viimeisen kerran. Saavutettuamme lahiliikenteen bussilla puiston pysakin kuski pysahtyi kerran ja pari matkustajaa jai pois. Herra liikennoitsija lahti sitten uudelleen liikkeelle, vaikka kuusi karvaista barbaaria oli viela jaamassa pois samalla pysakilla. Uniset aivoni muodostivat vastaiskuksi niinkin monimutkaisen virkkeen kuin "Chotto matte kudasai! Orimasuyo!", jonka kajautin tietenkin volyymia saastamatta viehattavalla alttaripojan aanellani. (Odottakaa hetki, olkaa hyva. Jaamme pois kyydista!) Enka ollut suinkaan ainoa henkilo, joka luuli kuskin menevan menojaan, silla vieressa seisonut mummeli huusi kuskia odottamaan myos.

Olimme kuitenkin Ryanin mukaan saikahtaneet turhasta, silla kuskin aikomuksena oli vain siirtaa ajokkinsa takaa tulevan bussin tielta pois ajamalla muutama metri eteenpain, minka han muka olisi tuhissut viiksiensa lomasta mikkiin. Mina en ainakaan tiedotusta kuullut, jos sellainen todella annettiin. Jaa etta miksiko jaarittelen tasta? Lausahdukseni kokonaisuudessaan tahi sen lyhennetty versio "Orimasuyo!" muodostui silmanrapayksessa retkueemme muiden jasenten lentavaksi lauseeksi, jota he sitten suureksi ilokseni toistelivat koko loman ajan (yha toistelevat, penteleet). Onneksi Tokiota lukuun ottamatta kaikkialla oli viela lunta, joten anekdootin toistokertaa seurasi miellyttavan usein valikohtaus, jossa irlantilainen/englantilainen/saksalainen sai tuta suomalaisen lumipallon vihan...

Matka Niigataan kesti useamman tunnin. Valimatkasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta vaittaisin etta japanilaista linja-automatkaa pidentaa oleellisesti pakolliset tauot, joita on tiuhaan tahtiin, ehka jopa puolentoista tunnin valein. Taukopaikat ovat masentavan identtisia. Voisin vannoa, etta kyseisten kiristyshintaisten kahvilapuotikompleksien pohjapiirrustukset on tilattu samalta arkkitehdin irvikuvalta maan joka kolkassa. Niigataan saavuttuamme heivasimme matkalaukut hotellin aulaan somaksi lajaksi ja painuimme kaupunkia pallistelemaan, silla sisaankirjoittautuminen oli mahdollista vasta kello neljasta eteenpain. Matkaoppaan mukaan Niigataan tulijat ovat vain lapikulkumatkalla Hokkaidoon tai pohjoiseen Honshuun, eika kaupungissa ole sitten niin mitaan mielenkiintoista. Uskoo ken tahtoo: samassa artikkelissa mainitaan niigatalaisen keittion erikoisuudeksi maittava sushi, mutta yhdenkaan sushiravintolan osoitetta ei katsota tarpeelliseksi kertoa. Sen sijaan matkaopas osasi kertoa paljon kiinnostavia detaljeja Niigatan historiasta. Kaupunki on ollut olemassa jo vuodesta kuokka ja kivikirves, mutta ilman "varjoshoguneihin" luettavan, Niigatasta kotoisin olleen parlamentinjasen Kakuei Tanakan vaikutusta 1970-luvulla kaupunki ei taatusti olisi yhta moderni ja teollistunut kuin mita se nyt on. Hemmo oli hetken aikaa jopa paaministeri ja pani tuulemaan. 1982 kaupunki liitettiin luotijunaverkostoon, mika ikaan kuin elavoitti pahaisen kalastajakaupungin sosiaalista kudosta. Tama patka shinkansen-linjaa on muuten maailman kallein junarata kilometria kohden: se menee lapi kiljoonasta vuoresta, tekee kasittamattomia, kustannustehokkuuden kannalta itsemurhaan rinnastettavia mutkia rannikon kalastajakylien tuntumassa, jne. Kaupunginhallituksella on hyva olla suhteet keskusvaltaan kunnossa, eiko totta?

Vietimme Niigatassa vain yhden yon, silla seuraavana paivana laivamme kohti Hokkaidoa ja Tomakomai-nimista satamakaupunkia oli maara lahtea aamukymmenen kieppeilla. Laivamatkasta ja Hokkaidosta kerrotaan seuraavassa raapustuksessa, kun sankariantropologimme kyna kulkee taas hieman sujuvammin.

Peace & Love,
- Pezquito

Puolimatkan krouvissa

Kesapetteri ei suinkaan ole potkaissut tyhjaa tahi heittanyt pyyhetta kehaan, vaan ollut vain yksinkertaisesti pirun laiska paivittamaan blogiaan lukukauden viimeisten viikkojen aikana, kun on ollut vahan muutakin tekemista. Herasin tassa taannoin kuitenkin tajuamaan, etta johan taalla kaukana poissa on oltu aika tarkalleen rapiat viisi kuukautta eli puolet vaihtovuodesta, mutta blogimerkintoja on tahan mennessa kertynyt vaivaiset seitseman. Tasta eteenpain ainakin tekosyita kirjoittamattomuuteen on vahemman, silla 14 nelion kopperoni huippukohtiin lukeutuu nyt kannettava tietokone, jonka yliopisto antoi ilmaiseksi lainaan mannaviikolla. Melkoista palvelua vaihtareille, sanoisin. Ironisesti tasta mahdollisuudesta oli vissiin tiedotettu lokakuun orientaatiotilaisuudessa, mutta jollakulla taisi olla vaikkua korvissa.

Ehkapa merkittavin opiskeluiden ulkopuolinen asia, joka on tapahtunut sitten viime bloggauksen (eihan siita ole kuin pyoreat kolme kuukautta!), on epaterveellisesta seurustelusuhteesta irtisanoutuminen tammikuun lopulla, mika oli paaasiallisesti pitkallisen sielunreflektion mutta myos kokemani epifanian tulosta. Harmassa sana taitaa viitata pelkastaan loppiaiseen ja olisihan se hienoa, jos loppiaisen vietolla olisi ollut nain suuri vaikutus henkilokohtaisiin asioihini, mutta nyt puhutaan kuitenkin anglo-amerikkalaisesta epifaniasta. Niille kahdelle muulle Joss Whedonversen fanille tiedoksi, etta enpa olisi ikina uskonut vastaan tulevan tilannetta, jossa Angelin kuolemattoman lausahduksen kopiointi oikean elaman vakavaan keskustelutilanteeseen oli taysin luonteva ja perusteltu vaihtoehto... Epifania on akillisesti saavutettu ja intuitiivinen ymmarrys todellisuuden osan tai tietyn asian perustavanlaatuisesta merkityksesta, mika on usein jonkin arkipaivaisen tai yksinkertaisen asian aiheuttama. Epifania kaunis, suomennokseni ruma. Yksinkertaistaen koin hetkellisesti vuorenvarmasti, etta minun osaani ei enaa kuulu seurustelu taman henkilon kanssa. Viela kun saisin vastaavan valaistuksen liittyen kulttuuriantropologina tyollistymiseen, niin tassahan olisi erinomaisesti paakelsit uunissa!

Lomalla

Pienoista kirjoitustehtavaa lukuun ottamatta Pezquito laskeutui kauan kaivatulle lomalle torstai-iltana 12. helmikuuta Armon vuonna 2009. Seuraavana paivana oli luvassa miltei taysin yliopiston sponsoroima laskettelupaiva eraassa Hakusan-vuoriston laskettelukeskuksessa, joka on vain reippaan tunnin bussimatkan paassa. Haku on valkoista tarkoittavan kanji-merkin kiinalainen lukutapa ja taman Japanin toiseksi korkeimman vuoren (2702 m) huippu taitaakin olla keskikesaa lukuun ottamatta aina lumen peitossa. Samassa laskettelukeskuksessa olimme kayneet kerran aikaisemmin tammikuussa, jolloin sattumalta lopultakin harjoitin laskettelun jaloa taitoa ekaa kertaa olevaisuudessani. Suomessa olin viela ollut jonkinlaisen vastareaktion kourissa, silla erittain ennakkoluuloinen asenteeni aktiviteettia kohtaan esti minua edes kokeilemasta sita. Kai minussa asuu sitten hiljainen anarkisti/punkkari/hippi/olio, joka vaikeuttaa toisinaan massakulttuurin ilmiohin tutustumista, silla taysin sama juttu oli aikoinaan kuningas alkoholin kanssa noin 21.42 vuoden ikaan saakka (Kiviniemen saunailta fuksivuonna 2005). Kuinka ollakaan, seka ryyppaaminen etta laskettelu paljastuivat kerta kaikkiaan viihdyttaviksi ajanvietteiksi eeppisista krapuloista ja kaatumisista huolimatta.

Noh, kahden laskettelureissun aikana en ole kaatunut pahasti kuin kerran, joten plussan puolella ollaan sen suhteen selvasti, krapuloiden ei niinkaan. Jalkimmaisen laskettelupaivan opettaja oli aivan mahtava tyyppi. Sanoi esmes kerran, etta "laskekaa viis kertaa toi rinne alas, maa meen tupakille". Tai ainakin se katosi sellaiseen hiihtotupaan hyvaksi aikaa, eika katsonut peraamme lainkaan. Meidat oli jaettu (ilmoitetun) taitotason mukaisiin ryhmiin ja eka kerrasta rohkaistuneena olin vetanyt ristin ruutuun keskitasoinen, joten paasin taitavien kanssa samaan ryhmaan, koska suurin osa muusta porukasta oli aloittelijoita. En katunut valintaani kylla yhtaan siita kirpaisevasta kaatumisesta huolimatta, joka ei muuten edes tapahtunut lapaisemallani mustalla rinteella, vaan yrittaessa ohjeistetusti matkia sikataitavan open liikkeita keskitason rinteella. Kauneus ennen kaatumista on veikea juttu. Olin juuri ajattelemaisillani, notta "hei taahan alkaa sujua!" kun matkahdin tuhannesosasekunnin sisalla naamalleni lumeen ja sain arskalasit tayteen loskaa (ihme etteivat menneet paskaksi). Tassa vaiheessa oltiin jo lasketeltu sellaiset kolme-nelja tuntia, mika alkoi jo tuntua olemattomissa reisilihaksissani ja siten vaikuttaa tarkkuuteen ynna tarkkaavaisuuteen. Vertailun vuoksi ilmeisesti arvallu valittu korealainen ryhmanjohtaja kaatui joka rinteessa vahintaan kerran, koska ei halsannut siksakkilaskettelua oikeastaan ollenkaan, vaan paattavaisesti yritti jarruttaa auraamalla jyrkissakin rinteissa.

Ilokseni huomasin, etta murtomaahiihdon (pakotetustako?) harrastamisesta oli sittenkin hyotya myohemmassa elamassa, silla laskettelun periaatteet kavivat heti kattelyssa jarkeen. Sen sijaan tekniset yksityiskohdat tuntuvat ylitsepaasemattoman vaikeilta: kuinka ihmeessa joku pystyy pitamaan polvet ja monot jatkuvasti kiinni vastaavissa toisissaan, vaikka alas mennaan tuhatta ja sataa erittain tiheakuvioista pienta siksakkiliiketta? Nain siis hiihdonopemme naytti tekevan. Palautteen antaminen oli sanotaanko diplomaattista, koska riippumatta siita teimmeko liikkeet suurin piirtein oikein vaiko aivan pain persetta, huuto alarinteesta oli aina yhta sympaattinen rimpsu "Ookee! Ookee desu! Soo desu! Soo!".

Nyt keitan aamukahvit ja kello nayttaa 17:26. Rappiolla on hyva olla. Herasin sentaan jo kolmelta. Loma jatkuu huhtikuun 9. paivaan saakka, jolloin on orientaatiotilaisuus uuteen lukukauteen. Vaan alkaa luulkokaan, etta taalla ollaan madannytty vaihtaritalon sementtihelvetissa koko helmikuu. Kuluneen viikon tiistaina palasimme kuuden hengen voimin tehdylta ekskursiolta Hokkaidoon ja Tokioon. Matka kesti 13 paivaa ja rajaytti tajunnan. Kirjoitan lomasta huomenna, kun inspiraatiosuoni pulppuaa taas vahan elinvoimaisemmin. Jaakaahan hetkeksi, rakkaat kanssaharmalaiseni!!

Taikon taikaa

Lupaan naemma edelleen tyhjia. Taas meni kolmisen viikkoa, etta patkahti. No ei kait siina. Aloittakaamme.

On pitanyt jo useampaan otteeseen kirjoittaa taikon tiimoilta tarinoita totisia, joten nyt tartun vihdoin tuumasta toimintaan. Taiko tarkoittaa japanin kielessa yksinkertaisesti rumpua ja etymologisesti ottaen suurta tai leveaa rumpua (tamankin kurkkasin Wikipediasta, kirjoitusmerkit ovat vitsaus taman kauniin saarivaltion taivaankaaren ylla). Rumpuja on joka lahtoon, mutta tavallista kokoluokkaa soitetaan kahdella huomattavan jameralla kapulalla, joiden halkaisija on perstuntumalta arvioiden 2-3 senttia. Soittoasento vaatii tottumista: vasen jalka ojennetaan puolisuoraksi vaan ei puolijaykaksi vinottain rummun vasemmalle puolelle, jolloin soittaja laskeutuu lahemmaksi rumpua. Oikea jalka on viistosti takaoikealla samoin puolisuorana. Polvet ovat siis aavistuksen koukussa, minka johdosta soittaminen on erittain fyysista puuhaa jo pelkan asennon puolesta.

Taiko on audiovisuaalinen suoritus. Tuntuu valilla silta, etta visuaalisuus on jopa auraalisuutta tarkeampaa, silla soittajien lukumaaran (10-->) vuoksi yleiso ei luultavasti kuule yhden soittajan virhetta rytmissa, mutta kyllakin nakee sen mainiosti, jos sattuvat tarkkailemaan kasien liiketta. Perusperiaatteellisesti yhden kaden lyodessa rumpua toisen tulisi olla korkealla ilmassa siten ojennettuna, etta kapula osoittaa melko lailla suoraan ylospain. Rummutuksesta muodostuu nain yhden miehen aaltoliike, joka on sulavasti ja pehmeasti tehtyna todella vaikuttavaa katseltavaa. Soittokalustoon kuuluu lisaksi todella suuri taiko, joka asettuu telineessaan kutakuinkin soittajan paan tasolle kalvojen ollessa pystysuorassa. Sen mukaantulo on minka tahansa biisin huippukohta: aani on voimakas, runsas ja vaikuttava mutta samalla kuitenkin tarpeeksi tarkka, jotta rummulla voi soittaa nopeampiakin komppeja. Ison taikon kapulat ovat kuitenkin niin tanakat, etta se vaatii pienempia paljon enemman harjoitusta, minka vuoksi vaihtarit ovat soittaneet lahes pelkastaan keskikokoisia rumpuja. Biisista riippuen kokoonpanoon saattaa kuulua myos pienet lautaset (symbaalit?), huikean riipivalta kuulostava bambuhuilu ja metrin pokale bambupuuta, jota hakataan tietyin intervallein.

Harjoitukset ovat kerran viikossa perjantaina 19:00-22:00, tosin matkoihin ja kamojen kasaamiseen ynna keraamiseen menee iso osa ajasta. Okazawa-sensei, joka on toinen KUSEPin vastaavista opettajista, vie ja tuo meidat omalla autollaan joka kerta. Lokakuussa vaihtariporukan koostumus viela vaihteli joka kerta, mutta nyt se on vakiintunut ketjuksi Andrew-Kymberley-Charlotte-Pezquito. Ensin mainittu on taikoa nelisen vuotta soittaneena suurmestari, jonka rinnalla me muut olemme aika aneemisia. Soittopaikka on viitisen kilometrin paassa sijaitsevan ala-asteen liikuntasali. Porukka on kaikenkirjavaa: juuri ja juuri juoksemaan kykenevia taaperoisia, ala-aste- ja ylaastelaisia seka naiden vanhempia ja muita keski-ikaisia. Salissa vallitsee varsin vapaa ja rento meininki siita huolimatta, etta porukan johtajaopettajalla on tarvittaessa ehdoton auktoriteetti. Kaikki eivat millaan mahdu rummuille yhta aikaa, joten ihmisia tulee paikalle eri aikoina ja osa aikuisista odottaa yleensa vuoroaan sivussa, kun lapsukaiset treenaavat. Etenkin yksi isa vaikuttaa kielimuurista huolimatta todella sydamelliselta: saapui paikalle viela tyohaalarit yllaan liki kaksimetrisessa valtavuudessaan, nappasi pienokaisensa olkapailleen ja juoksi vapaan rummun luokse kesken kipaleen ja alkoi paukuttaa (lapsi olisi tippunut ilman eraan mamman pelastusoperaatiota).

Perjantai on sikali huono aika, etta puoli viidesta kuuteen opiskelemme aina kepin tieta, josta olenkin jo kirjoittanut aiemmin. Lisaksi perjantaina monet vaihtarit menevat juhlimaan, joten taikoimmeiset jaavat siita kaytannossa kokonaan paitsi. Itse asiassa olin jo kerran heittaa pyyhkeen kehaan naista kahdesta syysta johtuen, mutta juuri silla kerralla meille kerrottiin, etta tulisimme esiintymaan joulukuisessa vaihtarien pippaloissa. Tulkinta: kohtaloni mun. Nama pippalot olivat sattumoisin eilen. Yliopiston kerma oli edustettuna presidenttia myoten ja juhlapaikan virkaa toimitti varsin korkeatasoisen hotellin juhlasali. Osanottajia oli arviolta toistasataa ellei kolmatta sataa. Aluksi saimme nauttia kolmesta puheesta, jotka tuntuivat ikuisuudelta (liki natiivisti paikallista kielta vaantava jenkkiantropologiproffakin sanoi, ettei ymmarra kaikkea). Kun vihdoin paastiin ilmaisen ruuan ja kaljan pariin, meilla oli kokonaiset 20 minuuttia aikaa nauttia tarjoilusta ennen kuin oli valmistauduttava taikoa varten. Vahinko.

Allekirjoittanutta jannitti yllattavan vahan ja tein vain yhden virheen (lopetin vikan, progressiivisesti nopeutuvan riffin yhden tahdin liian varhain, mutta onnistuin kammini peittelemisyrityksessa varsin hyvin). Mutta mikali joihinkin silminnakijakertomuksiin on luottamista (Ryan, prkle ;D), naytin soittaessani silta kuin olisin mina hetkena hyvansa purskahtamassa itkuun. Nain ilmeisesti siksi, etta kiinnitin katseeni salin takaseinaan, enka hymyillyt. Tama oli vasta toka keikka (eka oli ala-asteen joulujuhla viime sunnuntaina), joten hirvean luontevasta esiintymisesta ei viela voida puhua. Ja tasta paasemmekin luontevasti siirtymaan taman merkinnan antropologiseen huipentumaan (rumpujen parinaa).

Vastoin kaikkia odotuksiani taiko ei ole vakava asia. Paaasiana on hauskanpito, silla jos soittajilla ei ole hauskaa, niin ei taatusti ole jumalillakaan, joiden kunniaksi ja huomionherattamiseksi taikoa harjoitetaan. Okazawa-sensei selitti taman kaiken noin vain ilman juhlallista ja harrasta introa aiheeseen. Tosin kontekstina oli yhden soittajan mielipaha siita, etta hanen virheisiinsa kiinnitettiin harjoituksissa enemman huomiota kuin muiden. Silti japanilaisten kaytannollisessa ja valittomassa suhteessa yliluonnolliseen on jotakin todella ihailtavaa. Loputtomat teologiset kadenvaannot siita, kenen tulkintojen tulkinta on oikeassa, ovat kerrassaan vasyttavia eivatka johda mihinkaan. Japanilaisten vaitetty nykyhetkiorientoituneisuus vaikuttaa pitavan paikkansa tassa(kin) asiassa: tulevalle elamalle ei uhrata juurikaan ajatuksia vaan keskitytaan siihen, mika on tassa ja nyt. Tottakai Japani on hyvin maallistunut mutta pohtikaapa seuraavaa kysymysta, ennen kuin nukkumaan menette: kumpaan tyypillinen nuori aikuinen ennemmin menee, kirkkoon 1.5 tunniksi vaiko temppeliin rukoilemaan 0.0833333 tunniksi?

Still Alive

Ylitin itseni julkaisemattomuudellani: kuukausi on vierahtanyt eika Kanazawan sankariantropologista ole kuulunut pihahdustakaan Nassukirjaa, tuota apokalypsin airuetta, lukuun ottamatta. Tahan on luonnollisia syita ja vielapa useita: 1) seurustelen intensiivisesti hurmaavan englantilaisen bruneten kera, 2) aika on katoava luonnonvara, 3) harrastan enemman kuin Suomessa, 4) opiskelen enemman kuin Suomessa, 5) toisinaan koen impulsseja tehda sosiaalisia asioita ja 6) maailma ei enaa tarvitse kirjallista pelastusta minun taholtani, koska Barack Obama valittiin jo vapaiden ja urheiden maan johtajaksi. Viimeisella syylla pyrin teatraalisesti osoittamaan vaiheilevan tahtotilani poistaa liiallista kyynisyytta maailmasta: mustan henkilon tuleminen valituksi Yhdysvaltain presidentiksi on ontologisesti ja absoluuttisesti hieno ynna positiivinen asia; merkki siita, etta kaikki jutut eivat suinkaan ole menossa huonompaan suuntaan; yksi harvoista todellisista hetkista, jolloin kulttuurirelativistisen analyysin ja kritiikin kannattaa tyontaa hetkeksi perseeseen ja todeta: "Asia on nain".

En ole juurikaan kertonut kommunikatiivisista kiemuroista japanilaisten kanssa, joten ajattelin riipustaa asian tiimoilta jotakin. Yx rumpali tiedotti allekirjoittaneelle malttamattoman odotuksensa sita paivaa kohtaan, jolloin vaihtarit kyllastyvat toistensa seuraan ja ryntaavat horisonttiin etsimaan japanilaisuuden semanttista tiheytta. Arvelen kuitenkin, etta nain ei tule tapahtumaan, koska tuo semanttinen tiheys on jo lasna varsin vahvasti vaihtarikerrostalossa. Olen yllattynyt, kuinka usein japanilaisia opiskelijoita ilmaantuu yhteisiin tiloihin. Ainakin noin niinkuin KOASin vaihtarimeininkeihin verrattuna (toisaalta tassa on vahva perspektiivivaaristyma, koska en muistaakseni koskaan edes piipahtanut Ronnarin yhteisissa tiloissa). Joka tapauksessa japania paasee harjoittelemaan kutakuinkin joka paiva pelkastaan raahautumalla common roomiin. Kuullunymmartamiseni on kehittynyt huimasti, mutta puhuminen ei yhta paljon. Sanavarastoni on viela niin suppea, etta ei silla juuri juhlita, mutta kuitenkin yleensa onnistun tulemaan ymmrretyksi, mika on aina yhta tyydyttavaa.

Ymmarran naisten puhetta paljon paremmin. Olen tata useaankin otteeseen pohtinut ja paatynyt seuraaviin johtopaatoksiin: I) naiset kayttavat kohteliasta tyylia miltei aina tai ainakaan eivat kayta kryptisia, miehista yhteenkuuluvuutta lujittavia tuttavallisia ilmauksia, II) naiset puhuvat enimmakseen Barbie Girl -korkeudella, mika helpottaa sanojen erottamista toisistaan, III) olen kasvanut kolmen siskon ristitulessa ja IV) naiset ovat miehia empaattisempia, so. osaavat asettua sivistymattoman, karvaisen barbaarin asemaan ja kayttaa mahdollisimman yksinkertaista kielta. Vastakkaisena esimerkkina tuutorini Yuusuke puhuu hyvin nopeasti, epaselvasti ja toisinaan liian hiljaisella aanella. Toki voin pyytaa toistamaan epaselvaksi jaaneen osuuden, mutta keskustelu alkaa ikaan kuin toistaa itseaan neljannen "Moo ichi do itte"n jalkeen. Kykenen aika hyvin jo ymmartamaan lauseiden pointin, vaikka ne sisaltaisivat tuntematonta sanastoa, mika on tarkeinta. Japani on mahtava kieli muun muassa sen takia, etta on mahdollista muodostaa hyvin pitkia fraaseja, jotka eivat todellisuudessa tarkoita yhtaan mitaan. Vaikkapa "tabun soo kamoshirenai to omoimasu" kaantyy sujuvasti suomeksi sanalla "ehka".

*kay keittamassa kahvia 10 euron keittimellaan*

Mmm, herkullista. Viime sunnuntaina tein jotain, jota en koskaan uskonut tekevani ainakaan Japanissa ollessani. Menimme seitseman hengen porukalla balettiesitykseen eli Charlotte, Richard, Dan, mina, Yuusuke, Daisuke ja kahden viime mainitun eras ystava, jonka nimen yllattaen unohdin. Esityksen nimi oli The Sleeping Beauty eli kasittaakseni Prinsessa Ruusunen, mutta en kylla oikein saanut jutunjuuresta otetta. Iltapaiva kului hammentyneissa, hakeltyneissa ja haltioituneissa merkeissa. Etukateen epailin suuresti kykenevaisyyttani nauttia tasta korkeakulttuurin klassisesta ilmentymasta mutta ilokseni sain kosolti nautintoa koko 2000 jenin edesta, vaikka lahdimme kesken esityksen pois. Balettihan siis kestaa aina kasittaakseni sellaiset nelja tuntia ja valiaikoja on ainakin kolme. Kahden tunnin jalkeen kaikki olivat liian nalkaisia jaksaakseen enempaa, mutta mina olisin silti ollut valmis istumaan katkeraan loppuun saakka jaatelon ja nallekeksien voimin (aamiaiseksi soin perati omenan, koska luulin etta menisimme syomaan ennen esitysta). Noh, ensi kerralla sitten. En ole tietoinen balettilippujen hinnasta Suomessa mutta aika varmasti maksavat enemman kuin 16 euroa (tosin suhteitta hinta olisi ollut 24 tahi 28 erkkia).

Talla kertaa ei enempaa. Yritan kirjoittaa vastedes vahemman mutta useammin, kara lasare eller nanting helt annat!!

Loppu tulee, loppu tulee varmasti

Jopas tuo aikapahainen rientaa, onhan viime reportaasista jo kohta kaksi viikkoa. Varmaankin useammin kirjoittelisin, jos oma tietokone olisi, koska talla hetkella hetkella yhteisten tilojen kolmesta rupukoneesta kokonaiset yksi on toimintakunnossa. Toinen, paljon miellyttavampi syy kirjoittamattomuuteeni liittyy vispilankaupan harjoittamiseen vastakkaisen sukupuolen kera, mista kaikkien seitseman lukijan suureksi harmiksi en viela talla eraa tule paljastamaan taman enempaa. En yrita saada aikaan edes alkeellista narratiivista koheesiota, koska kerrottavaa on niin paljon. Les voila, punaviini et patonki:

Japanilaisen tutorini nimi on Yuusuke, joka on oikein mukava veikkonen. Ikaa en muista, mutta aika luultavasti olen hanta vanhempi (japanilaisten yliopisto kestaa vaivaiset nelja vuotta, joten 24 vuotiaana kayn jo ikalopusta rahjuksesta). Yuusuke opiskelee sciencea eli tiedetta. Heh. Veikkaan sen olevan joku luonnontiede, ehkapa jotain fysiikkaan tahi biologiaan liittyvaa. Sen tarkemmin en ole kysellyt, aika koyhaksi menee, ellei keksi muita puheenaiheita kuin opiskelu. Yuusukella on Daisuke-niminen kaveri, joka sattuu olemaan Danin tutori, minka vuoksi olemme liikkuneet aina porukalla. Tahan mennessa olemme kayneet syomassa kolmesti, avaamassa pankkitilin ja keilaamassa. Viime mainittua aktiviteettia en ollutkaan kokeillut aiemmin kuin kerran Ylenin Magen liikunnan abikurssilla, joten yllatyin uudelleen, kuinka hauskasta puuhasta onkaan kyse.

Keilahalli sijaitsee Round 1 -nimisessa paikassa, joka on aivan pirun suuri, kutakuinkin kaikki mahdolliset sisaurheilulajit ja -huvitukset sisaltava kompleksi. Keilaosastolla oli ainakin kolmekymmenta ellei viisikymmenta rataa, musiikki pauhasi ja 1700 jenilla per nokka sai pelata viisi pelia omaan tahtiin (parisen tuntia). Ei ollenkaan paha hinta. Olemmehan Japanissa, joten ihan peruskeilauksesta ei ollut kyse. Suurin piirtein puolen tunnin valein halli pimennettiin ja seurasi kuulutus palkinnosta, mikali seuraavalla yrityksella saisi kaadon. Aivan uskomattomalla munkilla Dan, jonka kaksi ensimmaista heittoa meni kokonaan keiloista ohi, sai paivan kolmannellaan kaadon ja palkinnon. Tyontekija antoi hanelle ensin vaaleanpunaisen kaulanauhan (sellaisen hawaijilaistyyppisen muovisine kasvustoineen kaikkineen), meni menojaan ja tuli hetken perasta takaisin kameraa ja epamaaraista litteaa esinetta kiikuttaen. Oli siis yllatten ryhmakuvan aika. Epamaarainen esine osoittautui jonkinlaiseksi huoneentauluksi, jossa valokuvat pysyvat itsestaan kiinni. Kuvan sai tietenkin myohemmin tiskilta messiin metkaksi matkamuistoksi. Yuusuke oli meista neljasta ylivoimaisesti taitavin: sai neljalla ensimmaisellaan perakkaiset kaadot noin niinkuin esimerkiksi.

Keilauksen paatyttya saimme korruptiolahjaksi ilmaislippuja UFO Catcher -nimisiin kojeisiin, joita operoimalla ompi mahdollista napata laarista pehmoleluja ynna suklaatia tahi muuta yhta hyodytonta. Muuten simppelista kojeesta hauskan teki vieressa kailottanut kasinoalueen tyontekija, jonka ainoana tehtavana vaikutti olevan ihmisten houkuttelu paikalle. Tahan paamaaraan han pyrki seuraavin tavoin: 1) huutelemalla hamaria mutta iloisia asioita hurmaavasti hymyillen ja 2) kilkuttamalla yhdessa kadessa julmetun kovaaanista messinkista kelloa. Tyosopimuksessa lienee painetun erityisen pienella prantilla jotain kuulolle mahdollisesti aiheutuvista vaurioista. Kasinoalue oli muutenkin erittain meluisa paikka, mihin kylla tottui yllattavan nopeasti samalla vaipuen transsiin "seuraavalla kerralla voitan varmasti". Toisena korruptiolahjana saamamme pelimerkit tuhlasimme kasittamattoman monimutkaiseen peliin, joka oli sekoitus pajatsoa, flipperia, rulettia ja sekopaisia tiezigga-animaatioita. Laitteen koko oli sellaista pakettiauton luokkaa, sen aarelle tosin mahtui useampia narutettavia kerrallaan.

Ehka joitakin Japaniin vaihtovuodeksi menoa harkitsevia saattaisi kiinnostaa tietaa jotain opiskelustakin, joten kerronpa siitakin vihdoin. Kuumeessa pakerrettu tasokoe osoitti kyvykkyyteni riittavan tasolle C1, mika tuli aikamoisena yllatyksena. Kanazawan yliopistossa kielen opiskelussa on tasoja seitseman, joista jokainen kestaa yhden lukukauden eli puoli vuotta: A, B, C1, C2, D, E ja F. F-tason lapaissyt ihmeaikuinen puhuu, kirjoittaa ja lukee japania teoriassa paremmin kuin keskiverto natiivi. Ensimmaisen C1-tunnin jalkeen paatin kuitenkin tiputtautua B-tasolle useammastakin syysta. Ensinnakin olin kasittaakseni luokan ainoa opiskelija, joka ei ehtinyt valipalaksi tarkoitetun kielioppikertaustehtavamonisteen loppuun annetussa ajassa. Toiseksi kirjoitan japania edelleen varsin hitaasti, enka muista kanjeja helposti. Kolmanneksi en halua tappaa itseani opiskelulla, kun nain kauaksi Suomesta olen onnistunut hankkiutumaan. Rajalan Terttu varmaan kieltaa opettaneensa minua taman jalkeen. Nain varsinkin kun ottaa huomioon, etta saman verran Jyvaskylassa kielta opiskellut Annika on kielenopetuksessa tasolla C2 ja kanjiopetuksessa tasolla D!

Mielenkiintoisimpia muita kurssejani on Japani antropologiassa ja joodoo (kepin/sauvan tie). Antropologiakurssia vetaa amerikkalainen John Ertl, joka on professoriksi varsin nuori ja tykkaa juoda paljon. Se on ollut jo ainakin kahdesti opiskelijoiden kanssa ryyppaamassa, mutta harmikseni en ole viela tuppautunut mukaan vaihtamaan ajatuksia. Jos hanen opetuksensa taso kertoo mitaan antropologian tasosta Amerikassa, sanonpahan vain etta Suomen antropologian laitokset voivat saman tien pistaa lapun luukulle. Antropologiassa jos missa tarvitaan keskustelevaa ja vaittelyyn kannustavaa kontaktiopetusta, mika ei tietenkaan sovi klassisiin suomalaisiin luonteenpiirteisiin, minka vuoksi ilmeisesti sita ei pahemmin tuhansien latakkojen maassa harrasteta. Olemme kasitelleet tahan mennessa pelkastaan Ruth Benedictia, ja olen yllattanyt itsenikin, kuinka mehuissani olen ollut taysin tutuista asioista, kun niita pyoritellaan niin taitavasti ja mielipiteita vaihdellen.

Joodoo on pala todellista toiseutta. En ymmarra, miksi en ole aiemmin aloittanut harrastamaan jotain vastaavaa. On kosmista tuntea olevansa osa vuosisatojen takaa periytyvaa urheilulajia, jossa muoto ja tarkoitus yhdistyvat niin epasopusuhtaisella ja kauniilla tavalla. Joodoosta ei varmasti olisi mitaan hyotya todellisessa uhkatilanteessa paitsi ehka silla tavalla, etta ei pelkaisi niin paljon (kun huutaa kiai!-karjaisua tarpeeksi monesti samalla kuviteltua vastustajaa sauvalla huitaisten, alkaa loytaa itsestaan aivan uusia ulottuvuuksia). Olin ekalla tunnilla todella hermostunut ja tietenkin tein kaikki pahimmat mokat juuri silloin, kun jompi kumpi opettajista oli nenan edessa kyylaamassa. Tokalla kerralla olin jo paljon tottuneempi opettajien tarkkaaviin katseisiin, enka hermoillut juuri lainkaan. Paaopettaja on taistelulajeista paljon kirjoittanut professori Heiko Bittman, jonka aidinkieli on saksa ja jolla on onneksi loistava huumorintaju. Toinen ope on pelottavin kirjastonhoitaja, jonka olen koskaan tavannut. 160-senttista naisihmista ei akkiseltaan ajattelisi kovinkaan hirvittavaksi auktoriteetiksi mutta tarvittaessa kivenkova keskittyminen ja ulkokuori kertovat toista.

Ihailen myos suorasukaista opetusmetodia, jota varmaan hyodynnetaan japanilaisissa taistelulajeissa ympari maailman. Esimerkki: Bittman-sensei pyytaa vapaaehtoista. Ryan ilmoittautuu ja menee ohjeiden mukaan perinteiseen istuma-asentoon ja aloittaa tervehdyskumarruksen. Selitysta keskeyttamatta opettaja tarttuu salamannopeasti Ryanin vasempaan kateen ja tekee varsin kivuliaan lukon painaen epaonnekkaan posken maahan. Talla han tahtoi osoittaa, kuinka on tarkeaa pitaa kyynarpaat kiinni reisissa kumarruksen aikana, jottei vihollinen kykene saamaan kasista otetta. Allekirjoittanutkin sai osansa. Hetkea myohemmin istuessani samassa asennossa Bittman-sensei kavelee luokseni ja potkaisee haarojenvaliin. Mikali han olisi edennyt sentinkaan pidemmalle, laulaisin nyt oktaavia korkeammalta.

Toissa viikonloppuna menimme paaosin britti- ja saksiporukalla hiekkarannalle Japaninmeren tuntumaan. Natiivien rantalaiffi kuulemma paattyy jo elo-syyskuussa, mita ei jarki voi kasittaa. Juu olihan siella liian kylma ilma, sellaista 25 astetta suurin piirtein. En ollut aikonut menna uimaan ollenkaan, mutta vedessa kahlattuani tulin varsin nopeasti toisiin aatoksiin. Onneksi yllani sattui olemaan seksikkaat kirkuvanpunaiset bokserit, jotka kavivat hyvin uikkareista. Merivesi oli vahintaan 23 asteista eli jopa kaltaiselleni vilukintulle erittain lamminta. Kuinkahan kauan siita on, kun olen viimeksi meressa uinut? Olin ainakin taysin unohtanut, kuinka suolaista se voikaan olla. Hiukset tuntuivat jalkeenpain silta kuin olisin pessyt ne viiteen kertaan perakanaa. ("Petteri has the straightest hair I've ever seen. L'Oreal, 'cos Petteri's worth it!" sayeth Dan) Rannalla oli jonkinmoinen suoraan ylospain sojottava puinen paalu, jonka halkaisija oli parisenkymmenta senttia. Sinnehan oli aivan pakko kiiveta tai siis yrittaa kiiveta. Huipulle paassyt en, jalkapohjaani kymmenen tikkua sain. Mutta oli se sen arvoista. Siita on kuvakin, mista paastaan luontevasti seuraavaan aiheeseen.

Hyvat immeiset. Koska en taman vuoksi tule ostamaan kameraa hyvaan aikaan ja vihaan muutenkin kuvaamista, olen pitkallisen harkinnan jalkeen tullut siihen tulokseen, etta minun on kuitenkin pakko liittya FaceBookin nimella kulkevaan maailmanlopun enteeseen. Tarkoituksenani on siis royhkeasti varastaa muiden vaihtarien sivuilta kuvia ja tallentaa niita profiilini alle. Kuvia on nimittain aikamoinen laja ja osa on taiteellisestikin arvioiden varsin onnistuneita. Ensi viikonloppuna tulen luultavasti suorittamaan taman kyseenalaisen operaation, joten olkaahan skarppina, mikali kuvia halajatte. Rauhaa ja rakkautta, ei mielenraskautta!

Yollisiin seikkailuihin

Viime jakson spoilerista viis, nyt keskitytaan olennaiseen. Viime sunnuntaina planeettojen asento kiertoradoilla oli lopultakin kohdallaan, Marsalkan sauva optimaalisessa kulmassa ja tuulensuunta mieltaylentava, joten aidon oikean tyhjan orkesterin kokeileminen alkoi kutkuttaa yli sietokyvyn. Niinpa marssin common roomiin (vielapa suoraan kuuden [6] tunnin tutkimusmatkalta keskustaan, jalkaparkani) tiedustelemaan porukan illanviettosuunnitelmia. Kuinka ollakaan, britit ja kolme thaimaalaista olivat lahdossa seitsemalta ravintolaan illalliselle ja sielta karaokemestaan. Lyottaydyin valittomasti kimppaan. Siihen Dan: "Yay, finally the great Petteri can come!" Olin nahkaas kertonut kaikille, jotka suinkin kuunnella jaksoivat, kuinka paljon karaokesta pidankaan.

Ryhma rama suuntasi ensin siis sellaiseen perinteikkaaseen japanilaiseen raflaan, jossa kokataan omin kasin raakoja kasviksia, kalaa ja lihaa joka poydan keskelta loytyvalla kaasugrillintapaisella ja jonka nimea en nyt millaan muista. Jouduimme odottamaan huoneen vapautumista yli puoli tuntia mutta mikas siina, paikka oli oikein miellyttava ja mainitsinko jo omnipresentin perinteisyyden: saniteettitilojen ovessa ollutta sanamerkkiyhdistelmaa ei edes joukkiomme da kanji man James ollut koskaan ennen nahnyt. Kymmenhenkinen seurueemme mahtui kahden poydan aareen, jotka olivat samassa sermien rajoittamassa huoneessa. Oma poytamme paatyi lopulta tilaamaan viidelle henkilolle tarkoitetun lihalajitelman neljaan suuhun sijoitettavaksi. Ilman Alexin tutorin mukanaoloa menun tulkinta olisi luultavasti vienyt koko illan. Fontti oli erittain koristeellinen ja kirjoitus kulki ylhaalta alas, mika johtaa viela ainakin omassa paakopassani akuuttiin aivokouristukseen. Olin aivan kasittamattoman nalkainen tassa vaiheessa: kello hipoi puolta yhdeksaa ja enka ollut syonyt koko paivana lamminta ateriaa vaan ainoastaan sampylankaltaisia viljatuotteita.

Ruuan lopulta saapuessa olin valmis syomaan tarjottimen kantajineen mutta hillitsin itseni opiskellakseni eksoottista ravintolakulttuuria, jossa asiakkaan maksaman aterian maukkaus riippuu ainakin 70% hanen grillailutaidoistaan. Toisin sanoen olin jo henkisesti valmistautunut maksamaan itseni kipeaksi kenganpohjalta maistuvasta safkasta. Yllatyksekseni ruoka oli oikein hyvaa, se vaha mita sita nyt oli tai paremminkin se vaha mita sita kehtasi muiden nenan edesta vieda. En ole koskaan oikein diggaillut yhteisia tilauksia, koska nalan kukistaminen jaa haaveeksi. Aterian hinta per nena ei oikeasti ollut lainkaan paha ravintolan tason huomioiden: 2500 jenia kaljoineen ja riisineen eli parisen kymppia. Kaiken kaikkiaan aterointi oli jannittavin kokemani, koska lihasta tirisevalla rasvalla oli jatkava taipumus lietsoa poytamme pienpalo tasolle "kulmakarvat, kulmakarvat!".

Potsin tayttamisyritysta seurasi valiton spatiaalinen siirtyma kohti uutta karaokepaikkaa, jossa kukaan seurueesta ei viela ollut kaynyt. Taman viisi kilometria keskustasta sijaitsevan mestan lauluvalikoimasta loytyi yli 20 Sonata Arctican kappaletta, joten kaiken jarjen mukaan paakadun varrella sijaitsevissa laululuolissa on mahdollista hoilata lapi Leevi and the Leavingsin koko tuotanto. Muita suomalaisyhtyeita en edes muistanut etsia, koska olin niin sekaisin liki 30 Megadeth-kipaleesta. Kaikki ei-japanilaiset biisit olivat toki covereita mutta keskimaarin hyvia sellaisia. System of a Downin B.Y.O.B oli hirveimmasta paasta, mutta sen soundimaailma lieneekin vaikeasti rekonstruoitavissa. Covereiden tapauksessa vuokratun kopperoisen ison taulutv:n ruudulta oli mahdollista seurata taysin sattumanvaraisia videoita, joissa vanha pariskunta tanssi hitaasti, tarkasteltiin jannittavaa akustisten kitaroiden kokoelmaa, sukelleltiin tropiikissa ja seurattiin Jopolla kikkailevaa nuorta miesta. Noin niinkuin muutamia mainitakseni.

En oikeasti ymmarra, miten voin koskaan palata suomalaiseen karaokeen. Ainoa puuttuva elementti alkuperaisessa kokemuksessa on mielestani voluntarinen sosiaalinen itsensa hapaiseminen. Japanissa ei ilmeisesti ole lainkaan lansimaalaistyyppisia karaokebaareja, vaan seurue vuokraa aina oman huoneen, johon mahtuu korkeintaan kymmenkunta ihmista istumaan. Tama tarkoittaa myos sita, etta illassa ehtii laulamaan 1500% enemman biiseja kuin Annelissa. Ja kylla me laulettiinkin. Huoneessa oli kaksi langatonta minitietokonetta, joita hiplaamalla kaikki tapahtui. Parhaimmillaan listalla oli jonossa 18 kappaletta, mika osoittautui maksimiksi. Nomihoodai koko illaksi maksoi 3000 jenia eli ailahtelevasta vaihtokurssista riippuen siina 20-23 euroa. Jo yhden illan jalkeen kay saaliksi vaihtareiden uhreiksi joutuvia karaokeyrityksia ja odotan pelolla ensimmaista konkurssiuutista. Ne eivat mitenkaan voi jaada plussalle tuohon hintaan ottaen huomioon, etta hoilasimme nytkin yhta mittaa viisi ja puoli tuntia tilaten jatkuvasti lisaa juotavaa. Kyseisen paikan salainen ase vaikutti olevan alkoholin maaran minimointi, koska voin vaikka vannoa, etta varsin suositussa Waito Shauaa -drinkissa ei voinut olla prosenttia paria enempaa tulilienta tai sitten viinapaani on ilmastonvaihdoksen ansiosta kaksinkertaistunut.

Olen aika ylpea siita, etta menin nukkumaan viidelta, herasin keskipaivalla ja lahdin semifreesina katselemaan Kanazawan nahtavyyksia NIC-jarjeston jarjestamalle retkelle mutta siita enemman myohemmin. Great viktoly!