Taikon taikaa

Lupaan naemma edelleen tyhjia. Taas meni kolmisen viikkoa, etta patkahti. No ei kait siina. Aloittakaamme.

On pitanyt jo useampaan otteeseen kirjoittaa taikon tiimoilta tarinoita totisia, joten nyt tartun vihdoin tuumasta toimintaan. Taiko tarkoittaa japanin kielessa yksinkertaisesti rumpua ja etymologisesti ottaen suurta tai leveaa rumpua (tamankin kurkkasin Wikipediasta, kirjoitusmerkit ovat vitsaus taman kauniin saarivaltion taivaankaaren ylla). Rumpuja on joka lahtoon, mutta tavallista kokoluokkaa soitetaan kahdella huomattavan jameralla kapulalla, joiden halkaisija on perstuntumalta arvioiden 2-3 senttia. Soittoasento vaatii tottumista: vasen jalka ojennetaan puolisuoraksi vaan ei puolijaykaksi vinottain rummun vasemmalle puolelle, jolloin soittaja laskeutuu lahemmaksi rumpua. Oikea jalka on viistosti takaoikealla samoin puolisuorana. Polvet ovat siis aavistuksen koukussa, minka johdosta soittaminen on erittain fyysista puuhaa jo pelkan asennon puolesta.

Taiko on audiovisuaalinen suoritus. Tuntuu valilla silta, etta visuaalisuus on jopa auraalisuutta tarkeampaa, silla soittajien lukumaaran (10-->) vuoksi yleiso ei luultavasti kuule yhden soittajan virhetta rytmissa, mutta kyllakin nakee sen mainiosti, jos sattuvat tarkkailemaan kasien liiketta. Perusperiaatteellisesti yhden kaden lyodessa rumpua toisen tulisi olla korkealla ilmassa siten ojennettuna, etta kapula osoittaa melko lailla suoraan ylospain. Rummutuksesta muodostuu nain yhden miehen aaltoliike, joka on sulavasti ja pehmeasti tehtyna todella vaikuttavaa katseltavaa. Soittokalustoon kuuluu lisaksi todella suuri taiko, joka asettuu telineessaan kutakuinkin soittajan paan tasolle kalvojen ollessa pystysuorassa. Sen mukaantulo on minka tahansa biisin huippukohta: aani on voimakas, runsas ja vaikuttava mutta samalla kuitenkin tarpeeksi tarkka, jotta rummulla voi soittaa nopeampiakin komppeja. Ison taikon kapulat ovat kuitenkin niin tanakat, etta se vaatii pienempia paljon enemman harjoitusta, minka vuoksi vaihtarit ovat soittaneet lahes pelkastaan keskikokoisia rumpuja. Biisista riippuen kokoonpanoon saattaa kuulua myos pienet lautaset (symbaalit?), huikean riipivalta kuulostava bambuhuilu ja metrin pokale bambupuuta, jota hakataan tietyin intervallein.

Harjoitukset ovat kerran viikossa perjantaina 19:00-22:00, tosin matkoihin ja kamojen kasaamiseen ynna keraamiseen menee iso osa ajasta. Okazawa-sensei, joka on toinen KUSEPin vastaavista opettajista, vie ja tuo meidat omalla autollaan joka kerta. Lokakuussa vaihtariporukan koostumus viela vaihteli joka kerta, mutta nyt se on vakiintunut ketjuksi Andrew-Kymberley-Charlotte-Pezquito. Ensin mainittu on taikoa nelisen vuotta soittaneena suurmestari, jonka rinnalla me muut olemme aika aneemisia. Soittopaikka on viitisen kilometrin paassa sijaitsevan ala-asteen liikuntasali. Porukka on kaikenkirjavaa: juuri ja juuri juoksemaan kykenevia taaperoisia, ala-aste- ja ylaastelaisia seka naiden vanhempia ja muita keski-ikaisia. Salissa vallitsee varsin vapaa ja rento meininki siita huolimatta, etta porukan johtajaopettajalla on tarvittaessa ehdoton auktoriteetti. Kaikki eivat millaan mahdu rummuille yhta aikaa, joten ihmisia tulee paikalle eri aikoina ja osa aikuisista odottaa yleensa vuoroaan sivussa, kun lapsukaiset treenaavat. Etenkin yksi isa vaikuttaa kielimuurista huolimatta todella sydamelliselta: saapui paikalle viela tyohaalarit yllaan liki kaksimetrisessa valtavuudessaan, nappasi pienokaisensa olkapailleen ja juoksi vapaan rummun luokse kesken kipaleen ja alkoi paukuttaa (lapsi olisi tippunut ilman eraan mamman pelastusoperaatiota).

Perjantai on sikali huono aika, etta puoli viidesta kuuteen opiskelemme aina kepin tieta, josta olenkin jo kirjoittanut aiemmin. Lisaksi perjantaina monet vaihtarit menevat juhlimaan, joten taikoimmeiset jaavat siita kaytannossa kokonaan paitsi. Itse asiassa olin jo kerran heittaa pyyhkeen kehaan naista kahdesta syysta johtuen, mutta juuri silla kerralla meille kerrottiin, etta tulisimme esiintymaan joulukuisessa vaihtarien pippaloissa. Tulkinta: kohtaloni mun. Nama pippalot olivat sattumoisin eilen. Yliopiston kerma oli edustettuna presidenttia myoten ja juhlapaikan virkaa toimitti varsin korkeatasoisen hotellin juhlasali. Osanottajia oli arviolta toistasataa ellei kolmatta sataa. Aluksi saimme nauttia kolmesta puheesta, jotka tuntuivat ikuisuudelta (liki natiivisti paikallista kielta vaantava jenkkiantropologiproffakin sanoi, ettei ymmarra kaikkea). Kun vihdoin paastiin ilmaisen ruuan ja kaljan pariin, meilla oli kokonaiset 20 minuuttia aikaa nauttia tarjoilusta ennen kuin oli valmistauduttava taikoa varten. Vahinko.

Allekirjoittanutta jannitti yllattavan vahan ja tein vain yhden virheen (lopetin vikan, progressiivisesti nopeutuvan riffin yhden tahdin liian varhain, mutta onnistuin kammini peittelemisyrityksessa varsin hyvin). Mutta mikali joihinkin silminnakijakertomuksiin on luottamista (Ryan, prkle ;D), naytin soittaessani silta kuin olisin mina hetkena hyvansa purskahtamassa itkuun. Nain ilmeisesti siksi, etta kiinnitin katseeni salin takaseinaan, enka hymyillyt. Tama oli vasta toka keikka (eka oli ala-asteen joulujuhla viime sunnuntaina), joten hirvean luontevasta esiintymisesta ei viela voida puhua. Ja tasta paasemmekin luontevasti siirtymaan taman merkinnan antropologiseen huipentumaan (rumpujen parinaa).

Vastoin kaikkia odotuksiani taiko ei ole vakava asia. Paaasiana on hauskanpito, silla jos soittajilla ei ole hauskaa, niin ei taatusti ole jumalillakaan, joiden kunniaksi ja huomionherattamiseksi taikoa harjoitetaan. Okazawa-sensei selitti taman kaiken noin vain ilman juhlallista ja harrasta introa aiheeseen. Tosin kontekstina oli yhden soittajan mielipaha siita, etta hanen virheisiinsa kiinnitettiin harjoituksissa enemman huomiota kuin muiden. Silti japanilaisten kaytannollisessa ja valittomassa suhteessa yliluonnolliseen on jotakin todella ihailtavaa. Loputtomat teologiset kadenvaannot siita, kenen tulkintojen tulkinta on oikeassa, ovat kerrassaan vasyttavia eivatka johda mihinkaan. Japanilaisten vaitetty nykyhetkiorientoituneisuus vaikuttaa pitavan paikkansa tassa(kin) asiassa: tulevalle elamalle ei uhrata juurikaan ajatuksia vaan keskitytaan siihen, mika on tassa ja nyt. Tottakai Japani on hyvin maallistunut mutta pohtikaapa seuraavaa kysymysta, ennen kuin nukkumaan menette: kumpaan tyypillinen nuori aikuinen ennemmin menee, kirkkoon 1.5 tunniksi vaiko temppeliin rukoilemaan 0.0833333 tunniksi?