Hymyilee maailman kanssa

Sunnuntain huominen paljastuikin torstaiksi. Lomareissulta palattuani olen kokenut jonkinlaisen muodonmuutoksen yon olennoksi, jolle aurinko on tuntematon taivaankappale. Tanaan kylla tuli koettua aamunsarastus aavemaisen tyhjassa Kanazawassa, mutta ei silla tavalla kuin mamma ja pappa toivoisivat, vaan kavellessani yksin keskustasta kotiin biletyksen paatteeksi. Olen kai tietyissa asioissa keskivertoa spartalaisempi, vaikka armeijan ankeudesta laksinkin kesken kaiken pois, silla en pida tunnin kavelymatkaa baari-illan jalkeen minaan. Raitista rannikkoilmaa jannittavien kujien, rakennusten ja puistojen paljoudessa, mikapa nottei! Ja jaetunkin taksin hinnalla saa viela taysipainoisen aterian, joten saatan kuulla sisaisen Roope Ankkani hihkuvan joka askeleella.

Eilisillasta on pakko kertoa viela sen verran, etta menimme kahden ja puolen tunnin nomihoodaille baariin, jossa baarimikot ja omistaja soittivat livena musiikkia. Vastaava on Japanissa seurueen natiivien mukaan todella harvinaista, ja he taisivat olla itsekin ensi kertaa livebandia kuulemassa baarissa. Eras matkassa ollut thaimaalainen tutkija-opiskelija tuntee kaikkeen thaimaalaiseen hulluna olevan japanilaisen omistajan, joten saimme mehevat alennukset. Settilistalla oli paaasiassa vanhaa rock 'n' rollia mutta myos esimerkiksi Macarena (!). Nyt kun on japanilaisista kyse, niin ei varmaan yllata ketaan se, etta bandi oli tasoa ylimaallinen: kitaristi veti hatusta paheaa sooloa toinen toisensa peraan ja rumpuja soittanut omistaja lauloi samanaikaisesti erittain hyvin aannettya ameriikkaa. Basisti hoiti hommansa myos ja viimeisena vaan ei todellakaan vahaisimpana nelikon taydellisti kosketinsoittaja, jonka kuviot hatistivat viimeisenkin norsunvitun pois lasnaolijoiden kasvoilta. Taisi olla jonkun Elviksen kipaleen aikana, kun homma lahti nousuun jos ei nyt aivan lapasesta. Thaimaalaisten raahattua kovasti vastustelleen ynna yha liian selvan Pezquiton tanssilattialle ei mennyt aikaakaan, kun baarin kaikki tuntemattomat japanilaiset olivat intohimoisesti messissa esittelemassa tanssi-liikkeitaan. Kyllahan niita kelpasikin esitella: en tieda mista noita Elvis-kopioita tassa saarivaltiossa oikein sikiaa, mutta niita nakojaan loytyy muualtakin kuin Shibuyasta ja ne oli kaikki aivan liian taitavia normibaarikarpasiksi.

Kanazawasta Niigataan

Jos nyt vahitellen yrittaisin kertoa siita lomareissusta. Miesvahvuuteen lukeutui siis Ryan, Richard, Alex, Dominick, Richard ja mina. Lahdimme Niigataa kohti linja-autolla aikaan "liian varhain" keskiviikkona helmikuun 18. paiva. Kasittamaton tuurimme kulkuneuvojen aikataulujen suhteen muodostui heti ekana paivana ja kesti koko reissun ajan, silla olimme pysakilla vaivaiset viisi minuuttia etuajassa raahattuamme ruhomme kapsakkeineen kaikkineen lapi hangen valkoisen noin parin kilsan verran. Voin kertoa, etta taalla ei jalkakaytavia aurata kuin aarimmaisessa hadassa. Varsinainen kohdelinjurimme starttasi vasta tuntia myohemmin Kenrokuen-puiston pysakilta, joten paasimme ennen lahtoa nakemaan puiston lumivalkoisessa ihanuudessaan viela viimeisen kerran. Saavutettuamme lahiliikenteen bussilla puiston pysakin kuski pysahtyi kerran ja pari matkustajaa jai pois. Herra liikennoitsija lahti sitten uudelleen liikkeelle, vaikka kuusi karvaista barbaaria oli viela jaamassa pois samalla pysakilla. Uniset aivoni muodostivat vastaiskuksi niinkin monimutkaisen virkkeen kuin "Chotto matte kudasai! Orimasuyo!", jonka kajautin tietenkin volyymia saastamatta viehattavalla alttaripojan aanellani. (Odottakaa hetki, olkaa hyva. Jaamme pois kyydista!) Enka ollut suinkaan ainoa henkilo, joka luuli kuskin menevan menojaan, silla vieressa seisonut mummeli huusi kuskia odottamaan myos.

Olimme kuitenkin Ryanin mukaan saikahtaneet turhasta, silla kuskin aikomuksena oli vain siirtaa ajokkinsa takaa tulevan bussin tielta pois ajamalla muutama metri eteenpain, minka han muka olisi tuhissut viiksiensa lomasta mikkiin. Mina en ainakaan tiedotusta kuullut, jos sellainen todella annettiin. Jaa etta miksiko jaarittelen tasta? Lausahdukseni kokonaisuudessaan tahi sen lyhennetty versio "Orimasuyo!" muodostui silmanrapayksessa retkueemme muiden jasenten lentavaksi lauseeksi, jota he sitten suureksi ilokseni toistelivat koko loman ajan (yha toistelevat, penteleet). Onneksi Tokiota lukuun ottamatta kaikkialla oli viela lunta, joten anekdootin toistokertaa seurasi miellyttavan usein valikohtaus, jossa irlantilainen/englantilainen/saksalainen sai tuta suomalaisen lumipallon vihan...

Matka Niigataan kesti useamman tunnin. Valimatkasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta vaittaisin etta japanilaista linja-automatkaa pidentaa oleellisesti pakolliset tauot, joita on tiuhaan tahtiin, ehka jopa puolentoista tunnin valein. Taukopaikat ovat masentavan identtisia. Voisin vannoa, etta kyseisten kiristyshintaisten kahvilapuotikompleksien pohjapiirrustukset on tilattu samalta arkkitehdin irvikuvalta maan joka kolkassa. Niigataan saavuttuamme heivasimme matkalaukut hotellin aulaan somaksi lajaksi ja painuimme kaupunkia pallistelemaan, silla sisaankirjoittautuminen oli mahdollista vasta kello neljasta eteenpain. Matkaoppaan mukaan Niigataan tulijat ovat vain lapikulkumatkalla Hokkaidoon tai pohjoiseen Honshuun, eika kaupungissa ole sitten niin mitaan mielenkiintoista. Uskoo ken tahtoo: samassa artikkelissa mainitaan niigatalaisen keittion erikoisuudeksi maittava sushi, mutta yhdenkaan sushiravintolan osoitetta ei katsota tarpeelliseksi kertoa. Sen sijaan matkaopas osasi kertoa paljon kiinnostavia detaljeja Niigatan historiasta. Kaupunki on ollut olemassa jo vuodesta kuokka ja kivikirves, mutta ilman "varjoshoguneihin" luettavan, Niigatasta kotoisin olleen parlamentinjasen Kakuei Tanakan vaikutusta 1970-luvulla kaupunki ei taatusti olisi yhta moderni ja teollistunut kuin mita se nyt on. Hemmo oli hetken aikaa jopa paaministeri ja pani tuulemaan. 1982 kaupunki liitettiin luotijunaverkostoon, mika ikaan kuin elavoitti pahaisen kalastajakaupungin sosiaalista kudosta. Tama patka shinkansen-linjaa on muuten maailman kallein junarata kilometria kohden: se menee lapi kiljoonasta vuoresta, tekee kasittamattomia, kustannustehokkuuden kannalta itsemurhaan rinnastettavia mutkia rannikon kalastajakylien tuntumassa, jne. Kaupunginhallituksella on hyva olla suhteet keskusvaltaan kunnossa, eiko totta?

Vietimme Niigatassa vain yhden yon, silla seuraavana paivana laivamme kohti Hokkaidoa ja Tomakomai-nimista satamakaupunkia oli maara lahtea aamukymmenen kieppeilla. Laivamatkasta ja Hokkaidosta kerrotaan seuraavassa raapustuksessa, kun sankariantropologimme kyna kulkee taas hieman sujuvammin.

Peace & Love,
- Pezquito

Puolimatkan krouvissa

Kesapetteri ei suinkaan ole potkaissut tyhjaa tahi heittanyt pyyhetta kehaan, vaan ollut vain yksinkertaisesti pirun laiska paivittamaan blogiaan lukukauden viimeisten viikkojen aikana, kun on ollut vahan muutakin tekemista. Herasin tassa taannoin kuitenkin tajuamaan, etta johan taalla kaukana poissa on oltu aika tarkalleen rapiat viisi kuukautta eli puolet vaihtovuodesta, mutta blogimerkintoja on tahan mennessa kertynyt vaivaiset seitseman. Tasta eteenpain ainakin tekosyita kirjoittamattomuuteen on vahemman, silla 14 nelion kopperoni huippukohtiin lukeutuu nyt kannettava tietokone, jonka yliopisto antoi ilmaiseksi lainaan mannaviikolla. Melkoista palvelua vaihtareille, sanoisin. Ironisesti tasta mahdollisuudesta oli vissiin tiedotettu lokakuun orientaatiotilaisuudessa, mutta jollakulla taisi olla vaikkua korvissa.

Ehkapa merkittavin opiskeluiden ulkopuolinen asia, joka on tapahtunut sitten viime bloggauksen (eihan siita ole kuin pyoreat kolme kuukautta!), on epaterveellisesta seurustelusuhteesta irtisanoutuminen tammikuun lopulla, mika oli paaasiallisesti pitkallisen sielunreflektion mutta myos kokemani epifanian tulosta. Harmassa sana taitaa viitata pelkastaan loppiaiseen ja olisihan se hienoa, jos loppiaisen vietolla olisi ollut nain suuri vaikutus henkilokohtaisiin asioihini, mutta nyt puhutaan kuitenkin anglo-amerikkalaisesta epifaniasta. Niille kahdelle muulle Joss Whedonversen fanille tiedoksi, etta enpa olisi ikina uskonut vastaan tulevan tilannetta, jossa Angelin kuolemattoman lausahduksen kopiointi oikean elaman vakavaan keskustelutilanteeseen oli taysin luonteva ja perusteltu vaihtoehto... Epifania on akillisesti saavutettu ja intuitiivinen ymmarrys todellisuuden osan tai tietyn asian perustavanlaatuisesta merkityksesta, mika on usein jonkin arkipaivaisen tai yksinkertaisen asian aiheuttama. Epifania kaunis, suomennokseni ruma. Yksinkertaistaen koin hetkellisesti vuorenvarmasti, etta minun osaani ei enaa kuulu seurustelu taman henkilon kanssa. Viela kun saisin vastaavan valaistuksen liittyen kulttuuriantropologina tyollistymiseen, niin tassahan olisi erinomaisesti paakelsit uunissa!

Lomalla

Pienoista kirjoitustehtavaa lukuun ottamatta Pezquito laskeutui kauan kaivatulle lomalle torstai-iltana 12. helmikuuta Armon vuonna 2009. Seuraavana paivana oli luvassa miltei taysin yliopiston sponsoroima laskettelupaiva eraassa Hakusan-vuoriston laskettelukeskuksessa, joka on vain reippaan tunnin bussimatkan paassa. Haku on valkoista tarkoittavan kanji-merkin kiinalainen lukutapa ja taman Japanin toiseksi korkeimman vuoren (2702 m) huippu taitaakin olla keskikesaa lukuun ottamatta aina lumen peitossa. Samassa laskettelukeskuksessa olimme kayneet kerran aikaisemmin tammikuussa, jolloin sattumalta lopultakin harjoitin laskettelun jaloa taitoa ekaa kertaa olevaisuudessani. Suomessa olin viela ollut jonkinlaisen vastareaktion kourissa, silla erittain ennakkoluuloinen asenteeni aktiviteettia kohtaan esti minua edes kokeilemasta sita. Kai minussa asuu sitten hiljainen anarkisti/punkkari/hippi/olio, joka vaikeuttaa toisinaan massakulttuurin ilmiohin tutustumista, silla taysin sama juttu oli aikoinaan kuningas alkoholin kanssa noin 21.42 vuoden ikaan saakka (Kiviniemen saunailta fuksivuonna 2005). Kuinka ollakaan, seka ryyppaaminen etta laskettelu paljastuivat kerta kaikkiaan viihdyttaviksi ajanvietteiksi eeppisista krapuloista ja kaatumisista huolimatta.

Noh, kahden laskettelureissun aikana en ole kaatunut pahasti kuin kerran, joten plussan puolella ollaan sen suhteen selvasti, krapuloiden ei niinkaan. Jalkimmaisen laskettelupaivan opettaja oli aivan mahtava tyyppi. Sanoi esmes kerran, etta "laskekaa viis kertaa toi rinne alas, maa meen tupakille". Tai ainakin se katosi sellaiseen hiihtotupaan hyvaksi aikaa, eika katsonut peraamme lainkaan. Meidat oli jaettu (ilmoitetun) taitotason mukaisiin ryhmiin ja eka kerrasta rohkaistuneena olin vetanyt ristin ruutuun keskitasoinen, joten paasin taitavien kanssa samaan ryhmaan, koska suurin osa muusta porukasta oli aloittelijoita. En katunut valintaani kylla yhtaan siita kirpaisevasta kaatumisesta huolimatta, joka ei muuten edes tapahtunut lapaisemallani mustalla rinteella, vaan yrittaessa ohjeistetusti matkia sikataitavan open liikkeita keskitason rinteella. Kauneus ennen kaatumista on veikea juttu. Olin juuri ajattelemaisillani, notta "hei taahan alkaa sujua!" kun matkahdin tuhannesosasekunnin sisalla naamalleni lumeen ja sain arskalasit tayteen loskaa (ihme etteivat menneet paskaksi). Tassa vaiheessa oltiin jo lasketeltu sellaiset kolme-nelja tuntia, mika alkoi jo tuntua olemattomissa reisilihaksissani ja siten vaikuttaa tarkkuuteen ynna tarkkaavaisuuteen. Vertailun vuoksi ilmeisesti arvallu valittu korealainen ryhmanjohtaja kaatui joka rinteessa vahintaan kerran, koska ei halsannut siksakkilaskettelua oikeastaan ollenkaan, vaan paattavaisesti yritti jarruttaa auraamalla jyrkissakin rinteissa.

Ilokseni huomasin, etta murtomaahiihdon (pakotetustako?) harrastamisesta oli sittenkin hyotya myohemmassa elamassa, silla laskettelun periaatteet kavivat heti kattelyssa jarkeen. Sen sijaan tekniset yksityiskohdat tuntuvat ylitsepaasemattoman vaikeilta: kuinka ihmeessa joku pystyy pitamaan polvet ja monot jatkuvasti kiinni vastaavissa toisissaan, vaikka alas mennaan tuhatta ja sataa erittain tiheakuvioista pienta siksakkiliiketta? Nain siis hiihdonopemme naytti tekevan. Palautteen antaminen oli sanotaanko diplomaattista, koska riippumatta siita teimmeko liikkeet suurin piirtein oikein vaiko aivan pain persetta, huuto alarinteesta oli aina yhta sympaattinen rimpsu "Ookee! Ookee desu! Soo desu! Soo!".

Nyt keitan aamukahvit ja kello nayttaa 17:26. Rappiolla on hyva olla. Herasin sentaan jo kolmelta. Loma jatkuu huhtikuun 9. paivaan saakka, jolloin on orientaatiotilaisuus uuteen lukukauteen. Vaan alkaa luulkokaan, etta taalla ollaan madannytty vaihtaritalon sementtihelvetissa koko helmikuu. Kuluneen viikon tiistaina palasimme kuuden hengen voimin tehdylta ekskursiolta Hokkaidoon ja Tokioon. Matka kesti 13 paivaa ja rajaytti tajunnan. Kirjoitan lomasta huomenna, kun inspiraatiosuoni pulppuaa taas vahan elinvoimaisemmin. Jaakaahan hetkeksi, rakkaat kanssaharmalaiseni!!