Sunnuntain huominen paljastuikin torstaiksi. Lomareissulta palattuani olen kokenut jonkinlaisen muodonmuutoksen yon olennoksi, jolle aurinko on tuntematon taivaankappale. Tanaan kylla tuli koettua aamunsarastus aavemaisen tyhjassa Kanazawassa, mutta ei silla tavalla kuin mamma ja pappa toivoisivat, vaan kavellessani yksin keskustasta kotiin biletyksen paatteeksi. Olen kai tietyissa asioissa keskivertoa spartalaisempi, vaikka armeijan ankeudesta laksinkin kesken kaiken pois, silla en pida tunnin kavelymatkaa baari-illan jalkeen minaan. Raitista rannikkoilmaa jannittavien kujien, rakennusten ja puistojen paljoudessa, mikapa nottei! Ja jaetunkin taksin hinnalla saa viela taysipainoisen aterian, joten saatan kuulla sisaisen Roope Ankkani hihkuvan joka askeleella.
Eilisillasta on pakko kertoa viela sen verran, etta menimme kahden ja puolen tunnin nomihoodaille baariin, jossa baarimikot ja omistaja soittivat livena musiikkia. Vastaava on Japanissa seurueen natiivien mukaan todella harvinaista, ja he taisivat olla itsekin ensi kertaa livebandia kuulemassa baarissa. Eras matkassa ollut thaimaalainen tutkija-opiskelija tuntee kaikkeen thaimaalaiseen hulluna olevan japanilaisen omistajan, joten saimme mehevat alennukset. Settilistalla oli paaasiassa vanhaa rock 'n' rollia mutta myos esimerkiksi Macarena (!). Nyt kun on japanilaisista kyse, niin ei varmaan yllata ketaan se, etta bandi oli tasoa ylimaallinen: kitaristi veti hatusta paheaa sooloa toinen toisensa peraan ja rumpuja soittanut omistaja lauloi samanaikaisesti erittain hyvin aannettya ameriikkaa. Basisti hoiti hommansa myos ja viimeisena vaan ei todellakaan vahaisimpana nelikon taydellisti kosketinsoittaja, jonka kuviot hatistivat viimeisenkin norsunvitun pois lasnaolijoiden kasvoilta. Taisi olla jonkun Elviksen kipaleen aikana, kun homma lahti nousuun jos ei nyt aivan lapasesta. Thaimaalaisten raahattua kovasti vastustelleen ynna yha liian selvan Pezquiton tanssilattialle ei mennyt aikaakaan, kun baarin kaikki tuntemattomat japanilaiset olivat intohimoisesti messissa esittelemassa tanssi-liikkeitaan. Kyllahan niita kelpasikin esitella: en tieda mista noita Elvis-kopioita tassa saarivaltiossa oikein sikiaa, mutta niita nakojaan loytyy muualtakin kuin Shibuyasta ja ne oli kaikki aivan liian taitavia normibaarikarpasiksi.
Kanazawasta Niigataan
Eilisillasta on pakko kertoa viela sen verran, etta menimme kahden ja puolen tunnin nomihoodaille baariin, jossa baarimikot ja omistaja soittivat livena musiikkia. Vastaava on Japanissa seurueen natiivien mukaan todella harvinaista, ja he taisivat olla itsekin ensi kertaa livebandia kuulemassa baarissa. Eras matkassa ollut thaimaalainen tutkija-opiskelija tuntee kaikkeen thaimaalaiseen hulluna olevan japanilaisen omistajan, joten saimme mehevat alennukset. Settilistalla oli paaasiassa vanhaa rock 'n' rollia mutta myos esimerkiksi Macarena (!). Nyt kun on japanilaisista kyse, niin ei varmaan yllata ketaan se, etta bandi oli tasoa ylimaallinen: kitaristi veti hatusta paheaa sooloa toinen toisensa peraan ja rumpuja soittanut omistaja lauloi samanaikaisesti erittain hyvin aannettya ameriikkaa. Basisti hoiti hommansa myos ja viimeisena vaan ei todellakaan vahaisimpana nelikon taydellisti kosketinsoittaja, jonka kuviot hatistivat viimeisenkin norsunvitun pois lasnaolijoiden kasvoilta. Taisi olla jonkun Elviksen kipaleen aikana, kun homma lahti nousuun jos ei nyt aivan lapasesta. Thaimaalaisten raahattua kovasti vastustelleen ynna yha liian selvan Pezquiton tanssilattialle ei mennyt aikaakaan, kun baarin kaikki tuntemattomat japanilaiset olivat intohimoisesti messissa esittelemassa tanssi-liikkeitaan. Kyllahan niita kelpasikin esitella: en tieda mista noita Elvis-kopioita tassa saarivaltiossa oikein sikiaa, mutta niita nakojaan loytyy muualtakin kuin Shibuyasta ja ne oli kaikki aivan liian taitavia normibaarikarpasiksi.
Kanazawasta Niigataan
Jos nyt vahitellen yrittaisin kertoa siita lomareissusta. Miesvahvuuteen lukeutui siis Ryan, Richard, Alex, Dominick, Richard ja mina. Lahdimme Niigataa kohti linja-autolla aikaan "liian varhain" keskiviikkona helmikuun 18. paiva. Kasittamaton tuurimme kulkuneuvojen aikataulujen suhteen muodostui heti ekana paivana ja kesti koko reissun ajan, silla olimme pysakilla vaivaiset viisi minuuttia etuajassa raahattuamme ruhomme kapsakkeineen kaikkineen lapi hangen valkoisen noin parin kilsan verran. Voin kertoa, etta taalla ei jalkakaytavia aurata kuin aarimmaisessa hadassa. Varsinainen kohdelinjurimme starttasi vasta tuntia myohemmin Kenrokuen-puiston pysakilta, joten paasimme ennen lahtoa nakemaan puiston lumivalkoisessa ihanuudessaan viela viimeisen kerran. Saavutettuamme lahiliikenteen bussilla puiston pysakin kuski pysahtyi kerran ja pari matkustajaa jai pois. Herra liikennoitsija lahti sitten uudelleen liikkeelle, vaikka kuusi karvaista barbaaria oli viela jaamassa pois samalla pysakilla. Uniset aivoni muodostivat vastaiskuksi niinkin monimutkaisen virkkeen kuin "Chotto matte kudasai! Orimasuyo!", jonka kajautin tietenkin volyymia saastamatta viehattavalla alttaripojan aanellani. (Odottakaa hetki, olkaa hyva. Jaamme pois kyydista!) Enka ollut suinkaan ainoa henkilo, joka luuli kuskin menevan menojaan, silla vieressa seisonut mummeli huusi kuskia odottamaan myos.
Olimme kuitenkin Ryanin mukaan saikahtaneet turhasta, silla kuskin aikomuksena oli vain siirtaa ajokkinsa takaa tulevan bussin tielta pois ajamalla muutama metri eteenpain, minka han muka olisi tuhissut viiksiensa lomasta mikkiin. Mina en ainakaan tiedotusta kuullut, jos sellainen todella annettiin. Jaa etta miksiko jaarittelen tasta? Lausahdukseni kokonaisuudessaan tahi sen lyhennetty versio "Orimasuyo!" muodostui silmanrapayksessa retkueemme muiden jasenten lentavaksi lauseeksi, jota he sitten suureksi ilokseni toistelivat koko loman ajan (yha toistelevat, penteleet). Onneksi Tokiota lukuun ottamatta kaikkialla oli viela lunta, joten anekdootin toistokertaa seurasi miellyttavan usein valikohtaus, jossa irlantilainen/englantilainen/saksalainen sai tuta suomalaisen lumipallon vihan...
Matka Niigataan kesti useamman tunnin. Valimatkasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta vaittaisin etta japanilaista linja-automatkaa pidentaa oleellisesti pakolliset tauot, joita on tiuhaan tahtiin, ehka jopa puolentoista tunnin valein. Taukopaikat ovat masentavan identtisia. Voisin vannoa, etta kyseisten kiristyshintaisten kahvilapuotikompleksien pohjapiirrustukset on tilattu samalta arkkitehdin irvikuvalta maan joka kolkassa. Niigataan saavuttuamme heivasimme matkalaukut hotellin aulaan somaksi lajaksi ja painuimme kaupunkia pallistelemaan, silla sisaankirjoittautuminen oli mahdollista vasta kello neljasta eteenpain. Matkaoppaan mukaan Niigataan tulijat ovat vain lapikulkumatkalla Hokkaidoon tai pohjoiseen Honshuun, eika kaupungissa ole sitten niin mitaan mielenkiintoista. Uskoo ken tahtoo: samassa artikkelissa mainitaan niigatalaisen keittion erikoisuudeksi maittava sushi, mutta yhdenkaan sushiravintolan osoitetta ei katsota tarpeelliseksi kertoa. Sen sijaan matkaopas osasi kertoa paljon kiinnostavia detaljeja Niigatan historiasta. Kaupunki on ollut olemassa jo vuodesta kuokka ja kivikirves, mutta ilman "varjoshoguneihin" luettavan, Niigatasta kotoisin olleen parlamentinjasen Kakuei Tanakan vaikutusta 1970-luvulla kaupunki ei taatusti olisi yhta moderni ja teollistunut kuin mita se nyt on. Hemmo oli hetken aikaa jopa paaministeri ja pani tuulemaan. 1982 kaupunki liitettiin luotijunaverkostoon, mika ikaan kuin elavoitti pahaisen kalastajakaupungin sosiaalista kudosta. Tama patka shinkansen-linjaa on muuten maailman kallein junarata kilometria kohden: se menee lapi kiljoonasta vuoresta, tekee kasittamattomia, kustannustehokkuuden kannalta itsemurhaan rinnastettavia mutkia rannikon kalastajakylien tuntumassa, jne. Kaupunginhallituksella on hyva olla suhteet keskusvaltaan kunnossa, eiko totta?
Vietimme Niigatassa vain yhden yon, silla seuraavana paivana laivamme kohti Hokkaidoa ja Tomakomai-nimista satamakaupunkia oli maara lahtea aamukymmenen kieppeilla. Laivamatkasta ja Hokkaidosta kerrotaan seuraavassa raapustuksessa, kun sankariantropologimme kyna kulkee taas hieman sujuvammin.
Peace & Love,
- Pezquito
Olimme kuitenkin Ryanin mukaan saikahtaneet turhasta, silla kuskin aikomuksena oli vain siirtaa ajokkinsa takaa tulevan bussin tielta pois ajamalla muutama metri eteenpain, minka han muka olisi tuhissut viiksiensa lomasta mikkiin. Mina en ainakaan tiedotusta kuullut, jos sellainen todella annettiin. Jaa etta miksiko jaarittelen tasta? Lausahdukseni kokonaisuudessaan tahi sen lyhennetty versio "Orimasuyo!" muodostui silmanrapayksessa retkueemme muiden jasenten lentavaksi lauseeksi, jota he sitten suureksi ilokseni toistelivat koko loman ajan (yha toistelevat, penteleet). Onneksi Tokiota lukuun ottamatta kaikkialla oli viela lunta, joten anekdootin toistokertaa seurasi miellyttavan usein valikohtaus, jossa irlantilainen/englantilainen/saksalainen sai tuta suomalaisen lumipallon vihan...
Matka Niigataan kesti useamman tunnin. Valimatkasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta vaittaisin etta japanilaista linja-automatkaa pidentaa oleellisesti pakolliset tauot, joita on tiuhaan tahtiin, ehka jopa puolentoista tunnin valein. Taukopaikat ovat masentavan identtisia. Voisin vannoa, etta kyseisten kiristyshintaisten kahvilapuotikompleksien pohjapiirrustukset on tilattu samalta arkkitehdin irvikuvalta maan joka kolkassa. Niigataan saavuttuamme heivasimme matkalaukut hotellin aulaan somaksi lajaksi ja painuimme kaupunkia pallistelemaan, silla sisaankirjoittautuminen oli mahdollista vasta kello neljasta eteenpain. Matkaoppaan mukaan Niigataan tulijat ovat vain lapikulkumatkalla Hokkaidoon tai pohjoiseen Honshuun, eika kaupungissa ole sitten niin mitaan mielenkiintoista. Uskoo ken tahtoo: samassa artikkelissa mainitaan niigatalaisen keittion erikoisuudeksi maittava sushi, mutta yhdenkaan sushiravintolan osoitetta ei katsota tarpeelliseksi kertoa. Sen sijaan matkaopas osasi kertoa paljon kiinnostavia detaljeja Niigatan historiasta. Kaupunki on ollut olemassa jo vuodesta kuokka ja kivikirves, mutta ilman "varjoshoguneihin" luettavan, Niigatasta kotoisin olleen parlamentinjasen Kakuei Tanakan vaikutusta 1970-luvulla kaupunki ei taatusti olisi yhta moderni ja teollistunut kuin mita se nyt on. Hemmo oli hetken aikaa jopa paaministeri ja pani tuulemaan. 1982 kaupunki liitettiin luotijunaverkostoon, mika ikaan kuin elavoitti pahaisen kalastajakaupungin sosiaalista kudosta. Tama patka shinkansen-linjaa on muuten maailman kallein junarata kilometria kohden: se menee lapi kiljoonasta vuoresta, tekee kasittamattomia, kustannustehokkuuden kannalta itsemurhaan rinnastettavia mutkia rannikon kalastajakylien tuntumassa, jne. Kaupunginhallituksella on hyva olla suhteet keskusvaltaan kunnossa, eiko totta?
Vietimme Niigatassa vain yhden yon, silla seuraavana paivana laivamme kohti Hokkaidoa ja Tomakomai-nimista satamakaupunkia oli maara lahtea aamukymmenen kieppeilla. Laivamatkasta ja Hokkaidosta kerrotaan seuraavassa raapustuksessa, kun sankariantropologimme kyna kulkee taas hieman sujuvammin.
Peace & Love,
- Pezquito
1 kommentti:
Hienostihan se kynä kulki P-Bearilla taas. Liittyykö tohon Orimasuyo jotain muita kätkettyjä konnotaatioita, vai oliko se se kuoripojan ääni, joka sai muut matkalaiset niin villeiksi? Pitäis varmaan pyytää Pekkarista hommaamaan Jyväskylän läpi luotijuna.
Lähetä kommentti